Tahvonkainenhan se siinä

Olen ehdottomasti koiraihminen. Pidän kyllä kissoistakin, mutta jotenkin koirat onnistuvat hurmaamaan minut paljon herkemmin, jos ne ovat yhtään älykkäitä (niin, olen tavannut myös todella typeriä koiria, mutta niistä ei parane tässä sen enempää mainita...).



Tahvo minun on ihan pakko ikuistaa tänne blogini sivuille, sillä vaikka koiruus onkin alunperin menneen vuoden juttu elämässäni, kuuluu tämä herra perheeni elämään edelleen ja on valloittanut minutkin ihan täysin. Ja ennen kuin luet eteenpäin, huomaa, että tämä on myös arvoitus: Mistä tietää, etten ole turkulainen? Hih.



Tahvo on maailman suloisin suomenlapinkoira, ikää 3,5 vuotta. En ole ikinä tavannut yhtä rakastavaa koiraa: Tahvo nuolee jopa eläinlääkäriä verikoetta otettaessa. TV:n katselijat saavat nöyriä nuolaisuja, ja jos sekään ei takaa lisää rapsutuksia, seuraavaksi tassu raapii varovasti jalkaa: "Lisää vielä, kiitos!"



Tahvo on vain raukka kokenut kovia elämänsä kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Vuosi sitten se joutui luopumaan ensimmäisestä kodistaan, ja ikiuni uhkasi koira parkaa. Onneksi se löysi rakastavan kodin vanhempieni luota. (Äiti kertoo koiran olevan isälle nykyään tärkeämpi kuin hän...) Samalla Tahvon turkkiongelmat paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnaksi. Ja juuri, kun se oli kasvattanut upean uuden joskin entistä kirjavamman turkin, karkasi se isäni työpaikalta ulos ja joutui auton töytäisemäksi. Tuloksena oli erittäin kipeä koira, joka kulki kylkiluunmurtuman takia mutkalla eikä päässyt itse makuulle. Isä asetti sen iltaisin nukkumaan, lauloi sille tuutulaulun ja kas, koira rukka oli syvässä unessa.

Nyt Tahvonkaiseni on taas oma iloinen itsensä, tosin sen koko vasen puoli on kyljestä karvaton iskun seurauksena. Hurmaava herra silti, eikös vain?



Niin ja se vastaus "arvoitukseen": en käytä koirasta pronominia "hän", vaikka se tajuttoman ihana ja rakas otus onkin. Kunnon keskisuomalaisen tunnistaa mielestäni siitä, että hän ein hännystele :) Niin lapset, lemmikit kuin tuntemattomat ukkelitkin ovat ihan "se vaan". Eikä se ole moukkamaisuutta tai kouluttamattomuutta, vaan mielestäni ihan vastaava asia kuin että Hämeessä sanotaan vihta ja Savossa vasta. Että näin. Täällä Turussa olen ihmetellyt "hännystelyä" ja pelännyt, että minua pidetään ihan pöljänä, jos ei tuo ylevä pronomini suustani ulos tule oikeissa paikoissa. Pakko on myöntää, että välillä (varsinkin työpaikalla kun sellainen on sattunut olemaan) olen oikein yrittänyt mukautua "fiksummaksi", mutta aina kun koen tilanteen sen sallivan, palaan vanhoihin tapoihini, sillä olen ihan ylpeä keskisuomalaisuudestani kuitenkin. Ei ole koiraa karvoihin katsominen!