St Andrewsin historiallisessa satamassa on kuuluisa vanha laituri.
Sen rakentamiseen on käytetty uskonpuhdistuksen raunioittaman katedraalin kiviä. Katedraalin tornit ovat vielä joten kuten pystyssä, nuo kolme tuolla vasemmalla.
Joka sunnuntai yliopiston punaviittaiset opiskelijat saapuvat jumalanpalveluksen jälkeen tänne laiturikävelylleen. Yksi yli 600-vuotiaan yliopiston traditioista sekin. Lukuvuoden ensimmäisenä sunnuntaina laiturilla on jopa vähän ruuhkaa.
Mutta muutama uskollinen punanuttu saapuu sinne joka sunnuntai.
Meri on joka päivä erilainen. Erityisesti auringonnousut ovat usein huikeita. Nousuvesi ja laskuvesi, ne vain tulevat ja menevät, joka päivä omaan kuun mukaan vaihtuvaan tahtiinsa.
Kuukin osaa kaartaa siltansa välillä todella kauniisti satamaan. Vanha laituri näkee tämän kaiken.
Minä olen tuo tuossa vasemmalla, ruskean Topper-ponin selässä.
Lapsena minulla oli unelma. Halusin niin monen muun pikku tytön tavoin olla heppatyttö. Mutta se ei monestakaan syystä ollut mahdollista. 27-vuotiaana olin vihdoin sellaisessa ansiotyössä, että rohkeuden kerättyäni pystyin myös taloudellisesti toteuttamaan unelmani ja lähtemään ratsastustunneille. Muistan vieläkin ne ensimmäiset tunnit, kun hervottomana pomppien yritin saada selkoa kevennetyn ravin saloista.
Ehdin käydä enemmän ja vähemmän säännöllisesti ratsastamassa kolmisen vuotta, kunnes aloin odottaa Nurmilintua ja muutimme Yhdysvaltoihin. Siitä alkoikin pitkähkö ratsastustauko. Ennen tätä kevättä olin ratsastanut viimeksi tavoitteellisesti keväällä 2011.
Nyt alkuvuodesta syntymäpäivälahjarahojen turvin lähdin etsimään itselleni tallia, jossa pääsisin taas vihkiytymään ratsastuksen saloihin. Jotenkin oletin, että homma olisi helppo: olinhan saarella, josta koko vallalla oleva ratsastustyylikin on saanut nimensä. Olin kuitenkin väärässä. Lähistöllämme on useita yksityistalleja, mutta ne eivät tarjoa hevosettomille tunteja. Yksi maalaistalli tekee bisnestä lähinnä vaelluksilla ja lasten ratsastustunneilla. Jäljelle jäi vain "paratiisin laita"(osuva suomennosväännös tallin nimestä...). Niin sotkuinen ja surkean näköinen parakkitalli, että silmiin sattui. Hevoset ja ponit olivat kuitenkin hyvinhoidetun oloisia, joten uskaltauduin kokeilemaan tunteja. Talli on ihan puhtaasti estetalli, jokaikisellä tunnilla taidetaan hypätä. Ja siihen opetuskin sitten valitettavasti melkeinpä jää. Pääasia tuntui olevan, että ravi ja laukka tehtäviin tottuneilla hepoilla onnistui kumpaankin suuntaan, ja sitten hypättiin, joka sinällään oli ihan kivaa. Totesin kuitenkin pian, että jollen halua hankkia itselleni kaikkia mahdollisia virheasentoja ikuisiksi ajoiksi päähäni pinttyneenä, tallin pölyt on pudistettava jaloista nopeaan.
Päädyin taas Googlen syövereihin, ja löysin kuin löysinkin kaksi hieman etäämmällä sijaitsevaa tallia, joihin päätin ottaa yhteyttä kertomalla tasostani, toiveistani ja tavoitteistani. Toisesta (isommasta ja hienomman kuuloisesta) tallista en ikinä kuullut takaisin päin. Toiselta tallilla tuli heti vastaus: onnistuu, soita ja varaa tunti.
Niin minä sitten tutustuin Ediin, vuosia sitten tänne Skotlantiin perhesyistä asettuneeseen hollantilaiseen ammattiratsastajaan. Hänen tallinsa näyttää silmään karkilta, sellaiselta idylliseltä vanhalta englantilaistilalta kivisine rakennuksineen. Hevosten hoidossa vallitsee kuri ja järjestys - kaviotkin putsataan suoraan pehmeään astiaan. Hevoset ovat hoikassa kunnossa, mutta Edin mielestä juuri sopivassa lihassa. Ehkäpä tässäkin on eri koulukuntia, sillä niin hyvää huolta Ed hevosistaan pitää, etten voi ajatella hänen aliravitsevan omiaan. Kun esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyvä yli 20-vuotias ratsuni kärsi kaulajumista, tilattiin sille shiatsu-hoitaja... Ensimmäisellä tapaamisellamme Ed jo kommentoi paikallisen ratsastustyylin leväperäisyyttä, ja minusta alkoi tuntua siltä, että nyt olin oikeilla jäljillä. Pääsin rautaiseen opetukseen kahdella hienolla hevosella, ammattilaisen yksityistunneille samalla hintaa, jolla osallistuisin suomalaisen keskivertoratsastuskoulun 8-10 ratsukon ryhmätunnille.
Tämä herrasmies on Todd. Pysähtyy jopa minun osaamattomissa käsissäni pelkästä ajatuksesta, herkkä suustansa ja kuuntelee istunta-apuja hyvin. Kivat askellajit. Tykkää kiusallaan nostaa päänsä ulottumattomiini suitsittaessa.
Tallin päärakennus. Kukka-amppelit ja kaikki!
Tallin edeustalla on aina iso sangollinen omenoita ja porkkanoita. Työntekijä on täällä palkkansa ansainnut.
Töiden jälkeen kaverien luo tarhaan käy Toddin tie. Hevosille on tilalla myös suuret laitumet, joilla iso osa tilalla kasvatettavista poneista laiduntaa vuoden ympäri.
Ushie on Toddia hieman pienempi, hieman nuorempi, ehkä hieman taitavampikin. Ainakin rutkasti paljon haastavampi. Se ei anna mitään ilmaiseksi. Sen ravi on jotain järkyttävän suurta. Ushien kanssa saan tuta olemattomat taitoni, katsoa opittavaa vuorta silmästä silmään.
Toistaiseksi suurin voittoni Ushien kanssa on ollut saada jo pelkästään laukka nousemaan oikeaoppisesti, kun Toddilla viimeksi harjoittelin kolmikaarista kiemurauraa laukassa...
Olen siis löytänyt helmen. Oman onnenpaikkani. Jotakin, joka sytyttää jotakin nukkuvaa sisimmässäni. Herättää uinuvan itsensä kehittämisen haluni. Hukuttaa endorfeiiniin. Auttaa minua jaksamaan taas viikon eteen päin. Ja vieläpä ihmeellisen edullisesti.
Ja muuten, en ole ikinä ratsastanut näin lujaa: (Kiitokset videosta Dancing on four legs -blogin Essille!)
Täällä on uusien perunoiden kausi ollut jo jonkin aikaa käynnissä. Ne kuuluisimmat uudet perunat ovat Jersey Potatoes eli Jerseyn saarella alkuperäisnimikkeen suojissa kasvatettu varhaisperunalajike, joka on kuulemma niin aah ja ooh maultaan. Pitihän niitä sitten testata. Resepti ei ehkä ihan antanut oikeutta perunoiden aromeille - olisi varmaan vain pitänyt keittää ne ja syödä voin kera niin olisin viisaampi. Nyt voin vain tyytyä toteamaan, että ruoka oli huippu hyvää, mutta suomalaisia uusia perunoita ei tämä jerseyläinen haastajansa tässä taloudessa pystynyt voittamaan.
Turska taas on tällä saarella melkeinpä se yleisin saatavissa oleva kalalaji kaikenmaailman koljien lisäksi. Paahdetut valkosipulit ja pinjansiemenet tekevät miedosta kalasta aivan täydellisen makunautinnon. Suosittelen kokeilemaan!
Kalan resepti on alunperin Lidlin sivuilta, uunivihannekset taas paikallisen ruokakaupan (Morrisons) ilmaisjakelulehdestä.
Paahdetut vihannekset
200g kokonaisia salottisipuleita (taisin pilkkoa kaksi isohkoa perussipulia isoiksi lohkoiksi)
20 kpl n. golf-pallon kokoisia uusia perunoita puolitettuina
4 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamicoa
1 kokonainen valkosipuli kynnet eroteltuina mutta kuorimattomina
1 sitruuna neljään osaan leikattuna
2 punaista suippopaprikaa paksuhkoiksi renkaiksi leikattuna
200g vihreää parsaa
suolaa
mustapippuria
1. Lämmitä uuni 200 C. Laita kaikki ainekset sitruunaa, parsaa ja paprikoita lukuunottamatta laakeaan uunivuokaan ja sekoita hyvin.
2. Paahda vihanneksia 20 minuuttia, ja purista sen jälkeen sitruunalohkoista mehu niiden päälle. Lisää sitten vuokaan niin puristetut sitruunalohkot kuin loput vihanneksetkin. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
3. Laita vuoka takaisin uuniin ja paahda vielä toiset 20 minuuttia. Tarjoile lämpimänä.
1. Ripottele turskafileille hieman suolaa ja purista puolet sitruunamehusta niiden päälle.
2. Kalan maustuessa viipaloi valkosipulinkynnet ohuiksi viipaleiksi ja hienonna 2/3 timjamista.
3. Laita oliiviöljy pannulle lämpiämään, lisää mukaan valkosipulisiivut ja hetken kuluttua yrtit ja pinjansiemenet. Anna paahtua kauniin ruskeaksi, ja lusikoi paahtuneet raaka-aineet lautaselle syrjään niin, että oliiviöljy jää pannulle.
4. Paista kalafileet oliiviöljyssä. Lisää nokare voita ennen kuin käännät fileet varovasti.
5. Aseta kala tarjolle: laita valkosipulihöystö päälle, käytä syntynyt paistoliemi kastikkeena ja purista loppu sitruunamehu vielä kalojen päälle.
Niin pitäähän sitä sen tekoprosessiin käydä ihan paikan päällä tutustumassa. Kiitos meillä toukokuussa käyneiden vieraiden, on meillä nyt vähän enemmän yleissivistystä tästäkin asiasta. Noin puolentoistatunnin ajomatkan päässä meiltä luoteeseen sijaitsee Skotlannin pienin perinteisiin käsityömenetelmiin luottava viskitislaamo, Edradour. Voin suositella paikkaa lämpimästi myös itseään sivisitäville ei-viskinystäville, sillä paikka tarjoaa silmänruokaakin (enkä nyt tarkoita välttämättä kilttipukuisia opasmiehiä). Kuulemma suuremmat viskitislaamot ovat pikemminkin tehdasmaisia halleja. Edradour on siis kuin karkki niiden joukossa. Tilan läpi virtaa idyllinen joki, jonka vettä käytetään tislausprosessissa viilennykseen.
Kas tässä: Valkoisen seinän takana ovat pojat porisemassa. Höyrystynyt alkoholi johdetaan näihin putkiin, joissa jokivesi saa sen tiivistymään taas nesteeksi. Putkia on kaksi, sillä perinteinen skottiviski tislataan kahteen kertaan.
Tuo taaimmainen tislauspannutorvi (juu en tiedä oikeaa termiä) on isompi ja siten ensimmäisen tislauksen työjuhta. Etualalla olevassa tötterössä valmistuu sitten tynnyrivalmis viina.
Vaan ennen kuin ollaan tässä vaiheessa, on ohra pitänyt mallastaa ja käyttää olueksi. Näissä sammioissa olutta käytetään pari päivää ennen tislausprosessia. Hyiii mikä haju.
Mallasta ei tilalla enää valmisteta itse, sillä sitä ei nykyisten työturvasäädösten vuoksi voisi valmistaa perinteisin menetelmin. On myös erittäin tärkeää tiedostaa, että tislaamo tuottaa vain single malt -viskejä eli jokaiseen viskierään on käytetty vain yhdestä lähteestä hankittua ohramallasta. Sekoiteviskit eivät ole täällä kovinkaan suuressa suosiossa :)
Kiltti ja täysin mekaaninen jäähdytin.
Oluenpanosta jäljelle jäänyt mäski kierrätetään eläinten rehuksi.
Viskin valmistus on tässä vaiheessa kuitenkin vielä aivan alkutekijöissään. Skottiviskiksi tislattu alkoholi muuttuu lain mukaan 3 vuoden ja yhden päivän tynnyrissä säilyttämisen jälkeen, mutta suurinta osaa viskieristä kypsytetään vanhoissa tammitynnyreissä vähintään kahdeksan vuotta. Ja mitä kauemmin viskiä kypsytetään, sitä pehmeämmän makuista siitä tulee - ja sitä kalliimpaa. Viskiä nimittäin haihtuu tynnyreistä jatkuvasti, joten 20 vuotta säilytetyssä tynnyrissä viskiä on huomattavasti vähemmän kuin 8 vuotta säilytetyssä. Tätä katoavaa osaa kutsutaan "enkelien osuudeksi", Angels' Share. Senkin haistaa ilmassa...
Opastettu kierros maksaa £7,50 ja sisältää myös viskinmaistelun ja oikeaoppisen maistelulasin. Kuski on paras kuitenkin olla mukana, sillä Skotlannin liikenteessä on promillien suhteen nollatoleranssi!
