Kun ollaan ikivanhassa yliopistokaupungissa...

... ei voi olla törmäämättä ikivanhoihin yliopistotraditioihin. St Andrewsin yliopistohan perustettiin jo 1410-luvulla, ja näin ollen se on Skotlannin vanhin ja koko englanninkielisen maailman kolmanneksi vanhin akateeminen opinahjo.

Opiskeluvuotta värittävät monet hauskat tavat ja traditiot, joita en vielä toistaiseksi ole juurikaan päässyt pienen lapsen äitinä todistamaan, mutta eilen illalla hyppäsimme autoon (jihuu meillä on puoliomistuksessa auto joka vielä toistaiseksi toimii!!) ja ajoimme tähtitaivaan tuikkeessa East Sands -rannalle todistamaan melko harvinaista näkyä, nimittäin uuden rehtorin nimittämisen kunniaksi järjestettyjen juhlallisuuksien soihtukulkuetta (Torchlit Procession).

Aiemmin päivällä meidän päiväuniaikaamme (nyyh) oli The Rectorial Drag, jonka aikana rehtori mm. marssi ympäri kaupunkia vieraillen jokaikisessä pubissa lasillisella :) Kaikki opiskelijat oli kutsuttu mukaan... Illalla oli siis sitten soihtukulkueen vuoro. Toivottavasti osanottajat olivat jo toipuneet päivän pubikierroksesta, sillä muuten olisi yksi jos toinenkin takuulla molskahtanut hyiseen Pohjanmereen.

St Andrewsin historiallisessa satamassa on pitkä historiallinen laituri (no, iso pitkä kivinen muuri ennemminkin), jonne mm. sunnuntaisin kandiopiskelijat marssivat kaavuissaan (ks. selitys alempana) jumalanpalveluksen jälkeen, historiallinen traditio sekin (Pier Walk). Nyt sinne siis suunnattiin uuden rehtorin johdolla pilkkopimeässä illassa. Kuvat on valitettavasti otettu vain kännykällä... mutta oli se aika hieno näky. Punaiset viitat vain pilkahtelivat oranssien soihtujen loisteessa.

Punaiset kandiopiskelijoiden viitat ovat St Andrewsin oma erikoisuus. Niitä vilahtelee kaupungilla ihan milloin vain, eli niitä ei voi ihan suoraan verrata suomalaisiin opiskelijahaalareihin. Viitan nimi on itse asiassa Gown of Ignorance eli tietämättömyyden viitta. Se menettää vuosi vuodelta otettaan opiskelijasta niin, että maisteriopiskelijoilla sitä ei ole enää ollenkaan: tietämättömyys on vaihtunut oppineisuudeksi :D 

Alla olevan kuvan nappasin joskus joulukuussa joululaulutilaisuudesta. Siinä näkyy hyvin kolmen eri vuosikurssin opiskelijoiden status: ensimmäisen vuoden opiskelija on pukeutunut viittaan ihan kokonaan. Toisen vuosikurssin opiskelija äärimmäisenä oikealla on jo sen verran oppinut, että viitan saa pudottaa alas toiselta olkapäältä. Hänen edessään oleva opiskelija on kolmannen vuoden puurtaja; viitta ei peitä kumpaakaan olkapäätä. Neljännen vuoden opiskelijat kantavat viittaa niin, että yläosa lepää kyynärtaipeiden alapuolella. Oli sitten kuinka kylmä tahansa, ei viittaa passaa nostaa silloin enää harteita lämmittämään...

Translation: We witnessed the Torchlit Procession in honor of the new University Rector. 

Kaksin junamatkalla

Pahoitteluni myöhäisestä vastaamisesta edellisen postauksen kommentteihin. Pienenä puolusteluna kerrottakoon, että tein elämäni ensimmäisen pitkän retken kaksin tyttöni kanssa. Ja selvisin hengissä siitä teille raportoimaankin :P Meidän perheessämme kun minä olen aina ollut se arkajalka, joka ei juuri uskalla yksin lapsen kanssa seikkailla, ja herra M se tuhattaituri, johon on hyvä turvata kaikessa. Niin vaipan- kuin lampunvaihdossakin. Nyt siis jätin tukipylvääni opiskelemaan tehostetusti (lue sairastamaan poskiontelotulehdusta JA opiskelemaan tehostetusti) ja pakkasin niin omani kuin Nurmilinnunkin tavarat ja itse Nurmilinnun kyytiin, hyppäsin bussiin, ajoin sillä juna-asemalle, ja täten aloitin viiden tunnin reissun halki Skotlannin ja Englannin itärannikon kohti Sheffieldiä, Peak Districtin laaksokaupunkia ja tätini vieraanvaraista residenssiä. Pienen sopivan lisämausteen soppaan toi Nurmilinnulle edellisenä päivänä noussut kuume (jeps, me ollaan sairastettu jotain viisi viikkoa putkeen koko perhe on-off).

Tähtiä reissusta voin jakaa niin Nurmilinnulle (she was a star), kanssamatkustajille, konduktööreille kuin itsellenikin. Tässä järjestyksessä suurin piirtein. 

Ensin neiti. Hän oli matkasta innoissaan, eikä antanut edes kuumeen häiritä. Ei siis myöskään nukkunut, kun olisihan se matka jäänyt siltä osin kokematta! Bongasimme ikkunasta tuulimyllyjä (eli tuulivoimaloita), luimme, leikimme, väritimme, söimme, juttelimme, vähän iPadeilimmekin - mutta vain vähän. Menomatkalla ehkä puoli tuntia, paluumatkalla tunti-puolitoista.

Paluumatkalla saimme vielä nauttia ykkösluokan ylellisyyksistä.

Sitten kanssamatkustajat. Mennessä meillä oli yksi junanvaihto, tullessa kaksi. Minulla oli iso reppu selässä, vähän pelokas tyttönen kantorepussa etupuolella, iso matkalaukku ja tyttösen pikkureppu kädessä. Aina löytyi joku nostamaan matkalaukun junaan/junasta, kerran jopa viemään sen toiseen päähän vaunua säilytykseen, kun lähipäätymme oli tupaten täynnä. Ja ilman että olisin kertaakaan edes pyytänyt apua!

Sitten konduktöörit. Kaikki huomioivat Nurmilinnun. Ihan kaikki. Vaikka heillä ei edes ollut erillisiä lastenlippuja antaa. Milloin hän oli madam, milloin piirrettiin matkalippuun hymynaama. Edinburghin asemalla olimme hetken ihan pihalla jatkoyhteyden kanssa, ja ihan vain ohikulkeva konnari opasti ja neuvoi oikeaan. Vau.

Edinburghin linna

Sitten minä. Paras viimeiseksi, heheh. Jaksoin viihdyttää pientä yhteensä kymmenen tuntia. Ja vaikka siitä noin kaksi tuntia yhteensä voidaan vähentää iPadin ohjelmien ja pelien laskuun, on saavutus silti minulle itselleni saavutus. En menettänyt hermojani, en joutunut pinnistelemään oman jaksamiseni kanssa. Mutta jaa, suurin kiitos siitä kyllä menee sille ensimmäiselle tähdelle eli Nurmilinnulle. Niin mukavan matkaseuralaisen kanssa oli minunkin helppoa olla mukava. Yhden pienen viihdykevinkin löysin sattumalta ennen matkaa, ja se toimi sen verran kivasti, että kerronpa teillekin. Tosin varmaan kaikki tottuneet matkaajat ovat tämän jo keksineetkin...

Mutta siis, otetaan pieni pussukka tai penaali. Etsitään sinne sopivia pieniä arkisia tavaroita: tulitikku, kakkukynttilä, kumi, pieni lelu, puuhelmi, nappi, korkki, mitä nyt sattuu sopivasti löytymään. Pannaan pussukka tiukasti kiinni, ja kaivetaan sopivassa kohtaa reissua esille. Pussukalla esineineen voi sitten leikkiä mitä vain lapsen kehitystasosta ja mielenkiinnosta riippuen. Me aloitimme niin, että Nurmilintu sai poimia pussista esineen sokkona yksi kerrallaan ja kertoi sitten, mikä esine on ja mihin sitä yleensä käytetään tai mitä olemme sillä kotona joskus tehneet. Vähän isommalle sopisi varmasti esineen tunnistus silmät kiinni tunnustelemalla.

Sitten Nurmilintu kehitteli esineillä jotain ihan omia hommiaan (kolmevuotiaskin innostuu siis vielä kaikesta sellaisestakin, mikä ei oikeasti ole lelua nähnytkään), ja lopuksi pelasimme kim-peliä vähän soveltaen, eli otin aina yhden esineen pöydältä pois ja Nurmilinnun piti keksiä, mikä oli hävinnyt. Vielä ei ihan keskittymiskyky riittänyt hänellä esineiden mieleenpainamiseen, mutta pian hän keksi äidin antamien vinkkien hauskuuden ja merkityksen. Luulen, että tämä pussukka jää käyttöön pitemmäksikin aikaa, ja kehittelen pelejä lisää. Uusia vinkkejä otan siis mielelläni vastaan!

Sheffield toivotti meidät tervetulleiksi upealla auringonlaskulla.

Sheffieldissä parasta oli tätini ja hänen miehensä kanssa olemisen lisäksi kukkuloiden lumi. Voi sitä iloa, riemua, innostusta ja loputonta hassuttelua, kun Nurmilintu pääsi telmimään keskelle nummea juuri ja juuri hänet kontallaan kannattelevalle lumelle. Famous grouset vain lehahtelivat lentoon ja kurnuttelivat ympärillä, kun meidän neitokaisemme iloitsi lumesta. Sen on pakko olla geeneissä se.

Tuonne ylös kiviselle harjanteelle tarvoimme.

Varpu käteen ja sitten menoksi. Ilmainen seikkailumaa!

Pöksyt märkinä lumileikeistä oli aika lähteä lounaalle.

Tämän söpömpää maitopulloa ei olekaan tullut vastaan. Vanha koulumaitopullo!

Translation: Nurmilintu and I took the train to Sheffield and back. We are all still alive - thanks to Nurmilintu, the fellow passengers, train conductors, and me :D.

Joulu

Moi!

Haluaisitteko kuulla vähän joulustamme?

Jos ette, kannattaa lopettaa lukeminen nyt!

Aatonaattona kiipeilimme.

Ja pyöräilimme pitkin kaunista Lade Braes:ia. Keväällä omistan tälle taianomaiselle kävelyreitille kokonaisen postauksen.

Nurmilintu halusi ehdottomasti päästä kotimatkalla herra M:n kanssa puunrungolle.

Illalla, kun herra M yritti saada Nurmilintua nukahtamaan, minä askartelin vähän. Pari piparkakkutaloa on tullut vuosien varrella tehtyä, ja tämä on toistaiseksi paras, vaikka symmetriasta sun muusta ei ole tietoakaan...

* * * * *

Jouluaatto valkeni kauniina. Laatikot piti saada kiireesti uuniin. Lanttua ja perunaa, ihan niin kuin skottien perinneruoan haggigsen kanssa, neeps and tatties.

Sitten oli hyvä tovi aikaa antaa Nurmilinnun koristella piparkakkuja. Vahvasti näyttää siltä, että neitokainen on perinyt taiteellisen lahjakkuutensa herra M:ltä, sillä jos kolmevuotias kykenee tällaiseen taidonnäytteeseen hetken pursotuspussilla leikittyään, nauraa hän kymmenen vuoden päästä äitinsä epäkiemuraisille koristekiekuroille, vai mitä? 

Joulupuurolounaan jälkeen suuntasimme rannalle. Tämä oli toinen yhteinen jouluaattomme rannalla. Nyt oli vain huomattavasti viileämpää kuin Floridassa kolme vuotta sitten.

Feel the breeze...

Nurmilintu se jaksaisi kaivaa aina vain.

Päivä on lyhyt sydäntalvella Skotlannissakin.

Alkoi olla aika suunnata pyörät kohti joulukirkkoa. Vähän haasteellista oli pukeutuminen pyörälläajon, jäätävien rantaleikkien ja joulujuhlan kestävästi, mutta kuoriutui sieltä kerrosten alta kuitenkin jotakin joulunpunaista - muutakin kuin nenä ja posket siis.

Kirkko oli sama, jossa Skotlannin oma Agricola John Knox saarnasi noin 500 vuotta sitten. On hämmentävää olla niin vanhassa paikassa, kuin keskellä historiaa.

Kotiin palattuamme oli jouluaterian vuoro. Kinkun kanssa kävi tänä vuonna vähän höpsösti, kun edes teurastajalta emme onnistuneet saamaan kunnon suolaamatonta (siis sellaista ei-punaista nitriittimöykkyä) kinkkua, vaan vain jotain possurullia. Hyvää tuli silti. Salaattina oli muuten yksi amerikkalaisista lempisalaateistamme, pähkinä-päärynä-gorgonzolasalaatti. 

Ja vihdoin Nurmilinnun oli lupa avata ulkoilumme aikana kotiimme ilmestyneet paketit. Tässä paljastuu ihana sokerihiiritunika ja itse tehtyjä leivoksia kera teepussien neidin leikkikeittiöön. Kiitos you-know-who!

Ennen joulua Nurmilinnulla oli oikeastaan vain yksi ainoa selkeä lahjatoive: poliisiauto, jossa olisi oikeasti avautuvat ovet. No, sellainen löytyi paketista, ja voi sitä riemua. Siinä unohtuivat kaikki muut lahjat hetkeksi, joskin nukkumaan mentäessä kaikella uudella oli leikitty (mistä voitaneen päätellä, että vältimme lahjaöverit).

 * * * * *

Joulupäivänä söimme hyvin myös, ja leikkien lomassa suuntasimme toiselle rannalle ihmettelemään jäisessä vedessä surffaavia huimapäitä (tässä kuvassa tosin valitettavasti vain kaksi joutsenta), etsimään aarteita ja vain nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta, toistemme seurasta ja lomasta. Mutta ikävä oli, kaipuu sydämessä sinne kerrankin lumiseen Pohjolaan.

Miten teidän joulunne meni?

Translation: A few pics of our Christmas.

Day 20 - sekametelisoppaa

Viime yönä valvoimme Herra M:n kanssa puoli neljään tämän takia:

 

 

Mutta nyt on olohuoneessa taas tilaa, lattiat imuroitu ja olo 12 laatikkoa ja kolmeen osaan pakattua lastensänkyä kevyempi. Enää tarvitsee vain jännittää, missä kunnossa lasti saapuu Suomeen ja kuinka paljon siitä joutuu vielä satamasta haettaessa maksamaan. Ihan vain tässä vaiheessa kerrottakoon, että halvimman ja kalleimman saamamme tarjouksen välillä oli noin 2500 dollaria...

 

Sitte meidän neiti näytti tältä:

 

 

Kävimme siis pitkästä aikaa Chicago Children's Museumissa, joka on ihan loistopaikka ainakin alle kouluikäisille. Siellä oli illalla yllättäen tosi vähän kävijöitä, ja saimme ystäväporukalla nauttia koko isosta kompleksista lähes keskenämme. Hieno tapa jättää hyvästejä, ja Nurmilintu oli niin täpinöissään, että hyvä kun edes vähän malttoi välipalaa syödä. Ja vesihuone jäi vielä kokonaan käymättä!

 

Ja vielä paluu Dressemberiin. Olen pari viime päivää haahuillut kotona edustuskelvottomana, mutta tänään sain taas mekon päälleni. Valitan kuvanlaatua. Mutta Dressember on noteerattu jopa Aamulehdessä! Jei! Ja 19. päivän keräyssumma oli jo 96 000 dollaria. Yay!!

 

 

 

Day 18 - pukujuhlista ja kulttuurista

Viime perjantai 13. päivä oli meillä tosiaankin kaikkea muuta kuin epäonnenpäivä. Herra M nimittäin juhli valmistumistaan jumalallisuuden mestariksi (hihih). Kahden ja puolen vuoden uuras työ on ohi. On uusien haasteiden aika.

 

 

Vaikka olemmekin vitsailleet Tylypahka-juhlista ja Harry Potter -asuista, on tässä pohjoisamerikkalaisessa yliopistoperinteessä mielestäni paljon hyvää. Itse sain maisterin paperit aikoinaan postitse, enkä ikinä osallistunut edes publiikkiin... Miksei kova uurastus saisi näkyä ihan konkreettisesti? Onhan meilläkin ylioppilaslakit.

 

 

Pohjois-Amerikassa näin pukeudutaan jo lukion päättäjäisiin. Jokaisella koululla on omat kaksi perusväriänsä, ja päättäjäisissä tytöt pukutuvat niistä toiseen, pojat toiseen. Yliopistossa perinne siis jatkuu. Koulun värit tosin näkyvät mustassa kaavussa vain hupun käänteissä (tässä kyllä voi sitten varmaan olla eroja, mutta käsittääkseni mustat kaavut ovat se perinteikkäin juttu). Herra M:llä ne olivat sininen ja keltainen (kyllä vain, yliopistolla on ruotsalaiset juuret). Hatun nauha, kaulus ja hupun käänteen kolmas väri kertovat pääaineesta (herra M:n syvä punainen edustaa siis teologiaa).

 

 

 

 

Kaulan ympäri roikkuvat kaksi punottua nauhaa kertovat honors/with distinction (eli erittäin kiitettävästi) suoritetusta maisterin tutkinnosta.

 

 

Kyllä, luit aivan oikein. Yhdysvalloissa menestystä ei puolihäpeillen piilotella kansien väliin, vaan supersuoritukset huudetaan julki kaikelle kansalle. Alemman korkeakoulututkinnon suorittaneilla ero tehdään vielä cum laude, magna cum laude ja summa cum laude -arvosanojen välillä. Eli kandi ilman nyörejä on vain päässyt läpi, ja kolme nyöriä käätynä kaulalla kertoo hikipingosta. Kuinka vierasta suomalaiselle ajattelulle, vai mitä? Ja toisaalta tämä on minusta hienoa. Nöyryys on hyve, mutta joskus suomalaiset harjoittavat sitä vähän liiaksi... Vai mitä mieltä olette?

Ja pukukoodaus ei todellakaan lopu maisterintutkintoon, vaan tohtorisihmiset näyttävät vielä hienommilta ;)