Jumalani puhuu delfiinien kieltä

Vuoden 2015 viimeisenä päivänä heräsin vähän apealla mielellä viimeiseen työpäivääni. Määräaikaista kaupan asiakaspalvelijan työsuhdettani ei oltu enää jatkettu, ja uudenvuoden aatto olisi viimeinen työpäiväni.

Edessä oli taas epävarma tulevaisuus. Mistä rahat elämiseen? Entä miten voin katsoa itseäni taas peiliin, kun sieltä tuijottaa vastaan urajunasta ehkä lopullisesti myöhästynyt työtön maisteri? Vaikka olemme täällä yhteisestä päätöksestä ja koko sydämestäni haluan tukea miestäni hänen tohtoriopinnoissaan, on omien haaveideni sivuun laittaminen ollut minulle kova paikka. En nauti kotiäitinä olemisesta. En kuitenkaan edes ihan tarkalleen tiedä, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Kauhulla katselen taakseni kertyviä vuosia, joina en ole tehnyt ankaran opiskelun tuomalla tutkinnollani yhtään mitään. Kuukausi kuukaudelta maisterin todistukseni muistuttaa enemmän ja enemmän vessapaperia mielessäni. Hukkaan heitetyt ponnistelut. Kadotetut taidot. Unohdetut unelmat.

Aamupalapöydässä tuijottelin hajamielisenä merelle. Jokin musta liikahti lähellä laituria. Hetken päästä näin tumman selkäevän uudestaan. Delfiini. Ja toinen. Tai sukulaisensa pilottivalas, mistä tuota tietää. Siellä ne menivät, leikkivät aalloissa, minun kotini edessä. Olin vain kerran aiemmin nähnyt delfiineitä näillä pituusasteilla, yli puoli vuotta aiemmin vähän pohjoisemmassa eräällä linnavierailulla. En koskaan aiemmin kotona.

Lähdin töihin hieman iloisempana, sillä ei sitä nyt ihan joka tyttö voi nähdä delfiineitä omasta aamiaispöydästään. Ja ainakin minulla olisi viimeisenä työpäivänäni small talk -aihe kassalla istuessani. Joku asiakkaistani totesi, että delfiinien näkeminen tietää hyvää onnea. Hymyilin kauniisti, mutta sisimpäni oli surullinen - tietäisitpä vain, että tänään on viimeinen työpäiväni.

Kuukauden työttömyyden jälkeen minut kutsuttiin takaisin töihin. Kolmen kuukauden kuluttua sain vaikituisen työsuhteen.

Olin todella kiitollinen turvatusta taloustilanteesta (joskin erittäin laihasta sellaisesta). Mutta kriiseilin säännöllisen epäsäännöllisesti aikaisista aamuheräämisistä, puuduttavasta hyllytystyöstä, olemattomista etenemismahdollisuuksista ja ennen kaikkea oman koulutukseni totaalisesta hukkaan valumisesta. Ellei sitten skottiaksentin ymmärtämisen harjoittelua voi lisätä englannin kielen lisäkoulutukseksi? Periaatteessa kyllä, mutta aamuseitsemältä paimenenpiirakkaa ja haggista hyllyille lappaessa se ajatus ei kauheasti lohduta.

Jatkoin erityyppisten sihteerikkötöiden hakemista yliopistolta. Ikinä minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Kunnes. Tänä syksynä yliopistolle tuli juuri sopivankuuloinen paikka auki. Minulla oli siihen jopa tarvittavaa kokemusta, niin työn kuin harrastustenkin tiimoilta. Toki olin ylikoulutettu, ja hain paikkaa kaupan vihanneshyllyjen välistä. Oli siinäkin yhtälö.

Minut kutsuttiin haastatteluun. Se meni mielestäni hyvin. Ehkä nyt? Viikon päästä saapui tuttu viesti: kiitos mutta ei kiitos, palkkasimme kokeneemman henkilön.

Seuraavana aamuna heräsin taas 5.45 suuntana kaupan hyllyrivit. Ahdisti. Kysyin Jumalaltani, miksi taas kävi näin. Tähänkö minun on tyytyminen? Pyysin hiljaa mielessäni, että Hän antaisi minulle jonkin merkin siitä, että elämäni kaupanhyllyineen päivineen oli edelleen hänen hyvissä käsissään. Että tämä tapahtui, koska se oli minulle ja meille parasta. Että siellä jossakin olisi vielä joskus jotain muuta minulle kuin ne loputtomat ruokakorit, jotka joka aamu klo 7.00 odottavat purkajaansa. Että tässä kaikessa on kumminkin jokin järki - muukin kuin leivän hankkiminen pöytään.

Silloin näin ne taas. Delfiinit aamunkoitossa tyynellä merellä. Auringonnousun kultaamilla aalloilla viivähti evä, toinen, kolmas. Kiitin, ja samalla epäilin. Kukapa niiden uintia ohjaa. Mutta mieleni parani. Toivo syttyi. Kyllä minusta edelleen pidetään huolta. Hetkeä myöhemmin talutin pyörääni ylös jyrkkää mäkeä, yhä delfiinejä katsellen. Satamassa ei ollut kalastajia lukuunottamatta ketään, eikä - epätavallista kyllä - ainuttakaan aamulenkkeilijää tullut vastaan, jolle olisin delfiinit voinut näyttää. Ne tanssivat ainaostaan minulle.

Meni viikko, taisi vierähtää toistakin. Paha olo hylkäyksestä katosi, arkirutiinit täyttivät elämän. Suunnittelin tulevia lomia. Kunnes taas eräänä aamuna katselin merelle. Siellä ne hyppivät. Oikein ilakoivat, leikkisämmin kuin olin koskaan aiemmin täällä nähnyt. Yksi heitti itsensä selälleen meren syleilyyn niin, että valkea maha vain paistoi kauaksi. Toinen ponkaisi itsensä pystysuoraan ylös merestä koko pituudeltaan. Kylläpä niillä oli hauskaa! Lähdin iloisena töihin.

Iltapäivällä avasin sähköpostini. Siellä oli viesti minua haastatelleelta johtajalta. Tulisitko sittenkin töihin?

Olin juuri saanut arjen päästä taas kiinni. Ehtinyt varata lomamatkan, suunnitella elämää vanhoilla spekseillä eteenpäin. Nyt minulle tiputettiin työtarjous ihan yllätyksenä taivaalta. Ilahduin - ja ahdistuin taas. Mitä vastaisin? Kuinka arki saataisiin rullaamaan uuden työn ympärillä? Olisiko minun sanottava ei perheeni hyvinvoinnin takia? Oli maanantai.

Keskiviikkona olimme perheenä päätöksemme tehneet. Ottaisin työn vastaan, jos palkkaneuvottelut vain onnistuisivat. Sinä aamuna näin delfiinit taas, toistaiseksi viimeisen kerran. Niitä oli tällä kertaa leikkimässä kokonainen parvi.

Keskeisiä tapahtumia (Keskiviikko)

Aamulla hellyn ja annan neitokaisen katsella Ylen Areenan lastenohjelmia sillä välin, kun laitan itseni lähtökuntoon ja aamupalan esille.

Ulkona näyttää aurinkoiselta, enkä viitsi uskoa säätiedoitusta. Se ennättää muuttua vielä useaan otteeseen ennen kello kymmentä.

Ulos vain, ja pysy pliis siellä, sininen taivas.

 Ehdin takaisin kotiin vähän jälkeen yhdeksän. Aamukahvin aika.

Tovin herkuttelun jälkeen ryhdyn töihin. Tänään olen hetken muutakin kuin se tiskikone :)

Ystäväni pyysi hätäapukielentarkistusta. Onpa ihanaa tehdä välillä jotakin, joka muistuttaa menneestä elämästä. 

Aika vain hujahtaa jonnekin. Sitten on taas löydettävä äitiminä. Koululla odotellaan jo.

Lapsilla on ihanasti istutettu pieni aidattu leikkipiha, vaikka itse koulurakennus on ruma kuten, no, koulurakennukset turhan usein tuppaavat olemaan. Mutta haa, katsokaapas taivasta!

Kotinurkilla on tänään kaivuuhommien vuoro näemmä :) Ja edelleen taivas on sininen.

Ja piirasta, oi piirasta riittää.

Yhdeltä Nurmilintu on ihan kypsä kuukahtamaan, mutta leikki jatkuisi silti. Ajastin on apu näihin tilanteisiin. "Kello soimaan!" osaa neiti itsekin ehdottaa.

Unien jälkeen luetaan taas. Meillä on kaksi Tomppa-kirjaa. Ihanaa perussuomiarkea. Ollapa näitä tai vastaavia kirjoja lisää. Jos koskaan pohditte ulkosuomalaisille lapsille lahjoja, ei kirjaostos voi mennä vikaan (ellei sitten satu ostamaan jo hankittuja kirjoja...).

Pois muuttava tuttava lahjoitti Nurmilinnulle kasan tyttäriensä tykötarpeita. Voi sentään, Crocseja tämä neiti on vinkunut iät ja ajat, ja nyt sieltä kassista sellaiset tupsahtivat. Isot ne ovat vielä, mutta kovin pidetyt!

Siinäpä ne keskeisimmät, illan teen töitä ja lahjon perhettä pakkasesta löytyneillä mokkapaloilla. Ilmeisesti mitään muuta kovin keskeistä ei tähän keskiviikkoon mahtunut, sillä kuvat puhelimessa päättyvät tähän.  Mikä teidän keskiviikossanne oli tällä viikolla parasta tai keskeisintä?

Louis Vuittonin inflaatio ja oudot muoviglitterkynnet

Kesätyöni ruokakaupan kassalla alkaa lähenemään loppuaan. Mitä opin? Kärsivällisyyttä, asiakaspalvelua... Tässä muutama sieltä täältä poimittu hajanainen huomio.

Ihan ensimmäiseksi minun täytyy nostaa hattua niille uskollisille kassatyön tekijöille, jotka jaksavat hymy huulilla tehdä töitä vuodesta toiseen. Työ sinänsä on melko helppoa, mutta juuri helppoudessa piilee työn raskauskin. Ei ole nimittäin helppoa hymyillä aina ja joka tilanteessa mitä mielenkiintoisimmille asiakkaille. Ei ole helppoa istua tuntitolkulla päätteen ääressä, keskellä plip plip plip -äänimaailmaa ja sanoa aina samat sanat hei, päivää, kiitos, olkaa hyvä, näkemiin ja hyvää päivän jatkoa.

Suurin osa asiakkaistani on hyväntuulisia, ystävällisiä ihmisiä, joita on ilo kohdata. Toki on myös ihmisiä, jotka eivät oikein jaksa kassan kanssa kommunikoida tai jotka muuten vain ovat vähän huonolla tuulella. Koen onnistuvani, jos saan heidänkin huulillaan välähtämään hymyn ja ystävällisen sanan. Oikein kurjat kohtaamiset voin onneksi laskea yhden käden sormilla. Tosin yksi näistä kaivelee mielessäni varmaan pitkään. Onpahan nyt sitten koettu sekin, millaiselta tuntuu, kun minua pidetään koneena, alempiarvoisena ihmisenä, jota voi komentaa kuin viimeisetkin kärsivällisyysrippeensä kadottanut vanhempi pahan uhmakohtauksen saanutta 4-vuotiasta lastaan. Enkä minä edes ollut epäkohtelias.

Kassatyö on avannut minulle myös mielenkiintoisen ikkunan muotimaailmaan. Makuasioistahan ei sovi kiistellä, mutta mutta... Ensinnäkin Louis Vuittonit ovat pahan inflaation kourissa. ;) Olen laatumerkkien vietävissä, mutta en ole koskaan ihaillut Louis Vuittonia sen kummemmin. Itse asiassa olen ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat näitä mielestäni rumia logokirjaimin kuvitettuja laukkuja.



Itselleni kelpuuttaisin vain jonkin vaalean yksivärisen Alman tai Pont-Neufin, joita en kuitenkaan ole bongannut livenä yhtäkään.





Kuvat ovat täältä ja täältä ja täältä.

Tosin kauniimpiakin laukkuja löytyy ja halvemmalla... Mutta jokin kumma näissä Vuittoneissa siis on, sillä joka päivä bongaan yleensä vähintään kaksi Vuittonia lompakoista isompiin käsilaukkuihin, ja nimenomaan näinä ruskeina monogrammiversioina. Teineistä jo mummo- ja vaari-ikään ehtineisiin asiakkaisiin. Louis Vuittoneita heiluu joka puolella. Miksi? Onko tämä jokin samanlainen juttu kuin 1990-luvun alussa Levis-villitys? Perusfarkkuja kalliilla, mutta ne vain piti saada. Nyt farkut ovat vaihtuneet luksuslaukuiksi, jotka eivät välttämättä ole edes kauniita. Mutta jokainen tietää niiden maksavan maltaita, on siis coolia omistaa sellainen. Näinkö? Jos Vuitton on vain muotivillitys, povaan sen laantuvan piakkoin, sillä tätä vauhtia siitä on tulossa hyvin epäcool. Eihän ole kivaa omista sellaista mitättömän näköistä luksustuotetta, joka löytyy naapurin mammaltakin, vai kuinka? ;)

Toinen bongaamani muoti-ilmiö ovat glitterilakalla suditut rakennekynnet. Kynnet ovat puhuttaneet blogissani aiemminkin, eli tietänette, että sopivan pituiset kauniisti lakatutu kynnet viehättävät minuakin. Tämä kesätyöni on vain saanut minut pohtimaan, kuinka isoja eroja eri kynsientekijöiden välillä on ja mikä saa ihmiset käyttämään glitterikotkankynsiä. Suurin osa silmieni alla vilahtelevista kynsistä kun näyttää kaikkea muuta kuin luonnollisilta. Ne näyttävät yksinkertaisesti muovisilta. Rumilta. Ja tämä ihme glitterivärivillitys vain jotenkin korostaa kynsien muovisuutta. Pinta ei näytä aidolta. Haluaisinko itselleni tällaiset kynnet? No en. Mitä mieltä te olette? Tosin... kun kerran aina lämpenen ihme muotijutuille ihan viimeisten joukossa, lienee oletettavaa, että minulta voi bongata vuoden päästä tällaiset kapistukset. Huoh.


Kuva täältä.

Lopuksi on pakko todeta, että taas kerran olen huomannut, kuinka tärkeitä hyvät työtoverit ovat. Iso osa työssä viihtymistä on heidän ansiotaan. Toivottavasti minäkin olisin aina ihminen, jonka näkeminen työpaikalla ilahduttaa, jolta tietää aina saavansa apua ja jonka kanssa on mukava vaihtaa edes muutama sananen.

Ihmeellinen elämä

Nurinpäin. Ylösalaisin. Täyskäännös. Suunnanmuutos. Näillä sanoilla voisin kuvailla elämäni parin viime viikon tunnelmia.

Ensinnäkin olen mennä viilettänyt mitä eriskummallisimmissa tehtävissä kuin viimeistä päivää - ei siis puhettakaan viime talven pitkistä, yksinäisistä ja tylsistä työttömyyden päivistä. Olen tavannut siskoa ja hyvää ystävää kaukaa Keski-Suomesta, tehnyt töitä, sisustanut kotia (postausta luvassa), ajellut maakuntaa ympäriinsä, hypännyt esteitä hepalla ensimmäistä kertaa elämässäni (aivan mielettömän upeaa, heposilla on takuulla vieterit jaloissa kun ne vain liitelee höyhenen kevyesti yli esteiden, vaikka painavat 500+ kiloa...), jännittänyt työhaastatteluissa, tehnyt rankkoja päätöksiä, soittanut ambulanssin naapurin mummolle...

Toisekseen minä sain töitä. Oman alani töitä. Kolme eri työpaikkaa kahden päivän sisällä. Kummallista.

Mieheni on nauraa räkättänyt, että siitäs sait, kun näit asiat niin synkkänä. Kolmantena päivänä minun piti päättää, otanko VAKITUISEN mutta ei niin mielenkiintoisen työn läheltä vaiko vuoden määräaikaisen, minua kiinnostavan työn kaukaa. Pidän haasteista, ja opettaminen muuallakin kuin peruskoulussa kiehtoo minua (varsinkin kun pelkkä opettaminen ei ole edes unelmani). Niinpä valitsin määräaikaisen työn kaukana, työn, joka pitää sisällään myös lukio-opetusta. Varmuus ei ole nimittäin aina hyväksi. Joskus se voi olla jopa tylsää. Varsinkin silloin, jos haaveet ovat jossain muualla kuin siinä varmuudessa... Vedän siis syvään henkeä ja valmistaudun hyppäämään pitkien työmatkojen, kahden eri kouluasteen opettajan ja luokanvalvojan kiireiseen elämään vuodeksi. Wish me luck!

Kolmannekseen suuri kivi on pudonnut sydämeltäni työn saamisen myötä. Raha. Se on väistämätön huolenaihe elämässä, erityisesti jos hammas prakaa, asuntolaina pitää maksaa, tulevaisuutta varten säästää (tästäkin lupaan kertoa joskus enemmän!), matkailu kiinnostaa ja olisi muutenkin ihan kiva vain voida ostaa hömppä naistenlehti silloin kun mieli tekee. Ja käydä ratsastamassa kaksi kertaa viikossa... Nyt täytyy vain kovasti pitää kiinni peruspihiydestä, ettei elintaso kasvavien ansioiden myötä pääse hurahtamaan toiselle tasolle myös. Siitä ei nimittäin hyvää seuraa.


Kaiken tämän jälkeen minulla ei ole muuta todettavaa kuin että Jumala on hyvä. Nöyrä kiitokseni.