Reissullamme sain viivata yhden pitkäaikaisen haaveeni bucket listiltäni toteutuneeksi unelmaksi. Pääsin ninimittäin kokeilemaan lännenratsastusta ja pitkälle hevosvaellukselle Coloradon upeisiin maisemiin.
Aloitin ratsastuksen vasta vanhana, eli noin viisi vuotta sitten, ja nyt en ollut ollut ennen tätä kokemustani hevosen selässä kahteen vuoteen. Hieman siis jännitti, varsinkin, kun olin kertonut ratsastuksenohjaajalle haluavani tehdä maastossa muutakin kuin kulkea hissukseen käyntiä peräkanaa...
Mutta aloitetaanpa alusta.
Sylvandale Guest Ranch järjestää monenmoisia tapahtumia häistä ja businesstykyviikonlopuista viikon kestäviin koko perheen all inclusive lännenlomiin (niistä voi googlettaa enemmänkin hakusanalla Colorado Dude and Guest Ranch) karjanajoineen, koskenlaskuineen ja
s'mores-nuotioineen. B&B-majoitustakin on tarjolla. Todella viihtyisä ja siisti paikka, ystävälliset ihmiset, upeat neljän neliökilometrin tilukset Kalliovuorten juurella... Voin suositella lämpimästi! Ja jos koskaan vielä asustelen Jenkeissä vähän rikkaampana, tai sitten Suomessa tositosi rikkaana, tiedän, mihin perheemme tulee jokin kesä lomailemaan viikoksi.
Ensi alkuun ranchilla tutkailimme vähän tiluksia. Nurmilintu kuivaharjoitteli vähän ratsastamista.
Minä ostin elämäni toisen cowboy-hatun. Löytyi sopivasti vanhat vankkuritkin kuvausrekvisiitaksi.
Ah niitä lännenaikoja! No mutta, sitten löytyi niitä hevosia. Näillä polleilla on lokoisat oltavat, ne saavat laiduntaa ja asustaa ulkosalla ympäri vuoden, eivätkä laitumet tällä ranchilla lopu hevillä kesken.
Ja ihkaelävä cowboy! Ääh eikun ihan wrangler vaan. Hevostenhoitaja-kouluttajamitäliemuuta. Tässä yksi parivuotias päättelemässä koulutustuntiaan.
Ja sitten oli seuraavan vuoro. Olipa mielenkiintoista päästä seuraamaan, kuinka hevoselle yritettiin saada satula ensimmäistä kertaa selkään.
Tämä yksilö oli tosi fiksu mutta myös arka. Wrangler meni tamman ehdoilla, ja harjoitutti välissä jalkojen nostoa, samalla totuttaen eläintä vieraisiin esineisiin kyljessään. (Tai näin tyhmänä turistina tulkitsin.)
Ja sitten hupsista vain, tamma antoi laittaa satulahuovan selkäänsä. Satulan kokeilu siirtyi kuitenkin toiseen päivään.
Me jatkoimme eteenpäin pienen poseeraussession myötä.
Saluunan (no se oli valjashuone) ohitse tänne:
Oli minun aikani saada yksityistunti lännenratsastuksessa.
Se osoittautui hyvin hikiseksi tunniksi. Wrangler ei ollut ihan ajatellut asiaa loppuun asti, vaan oli tuonut laitumelta Partnerin, vanhan ja viisaan vaellushepan. Niin viisaan, ettei se tehnyt ilmaiseksi mitään ja haistoi aloittelijan jo kaukaa. No, sainpahan muistutuksen ratsastuksen haastavuudesta ja hyvän treenin! Jouduin ohjastamaan lännentyylistä poiketen kahdella kädellä, kun yksikätisyys tuntui jähmeän pollen kanssa ylihaastavalta. Vaikka eipä näillä suitsilla sinäänsä mitään tehnyt, kun ohjien kuului olla löysällä, olipahan vaan vähän tutumpi olo. Ja voi apua kuinka korvissa käteni ovat, ja tämä ei ole lähelläkään sitä pahinta kuvaa!
Käänny polle käänny... Neck reining eli ei vedetä heppaa suusta vaan painetaan ohjia kaulalle.
Okei, noi oli ehkä ne edustavimmat kuvat katastrofitunnistani. Sain Partnerin sentään ravaamaan ihan nätisti ja ottamaan pari laukka-askeltakin, mutta sepä sitten siitä...
Nurmilinnulle oli varattu talutusratsastus, ja jotenkin olin luullut automaattisesti, että esiin astelee pikkuruinen shetlanninponi. No ei. Meinasin pudottaa silmät päästäni, kun 75-senttiseni käskettiin kivuta Partnerin selkään. Mutta sinne se tyttö meni ja siellä pysyi. Oli ihan haltioissaan.
Katsokaa nyt vaikka, she is a natural! Ihan hyvin täältä voi vilkutella samalla äidille.
Ai niin äitikin piti näistä ohjista kiinni...
Mites on, Nurmilintu, vieläkö mennään kierros?
She wants more!!
Rakkaani.
Sitten oli aika taputtaa heppaa kiitokseksi.
Kiitos, Partner!
Vaikka Partner olisikin kuulemma ollut ihan toista maata maastossa, jouduin vaihtamaan hänet minivaellukselta juuri kotiutuneeseen Hollywood-nimiseen palominoon vaellusta varten, sillä poika oli tiputtanut kengän kaviostaan.
Vaelluksella uskalsin jo sitten vedellä vain toinen käsi ohjilla.
Lähes neljä tuntia kipusimme rinteitä, kahlasimme vuoripurojen poikki, etsimme uusia reittejä puiden kaaduttua käytetyille traileille, laukkasimme mäkiä ylös ja ravailimme niitä harvoja sileitä pätkiä. Kuvailu vähän unohtui, mutta tässä lopuksi muutama kännykkäkuva reissulta.
12 vuotta sitten palanutta metsää. Metsäpalot ovat jokavuotinen riesa ja uhka alueen elinkeinoille ja asukkaille. Viime vuosina lähes kaikki palot ovat kuulemma olleet huolimattomuuden, eikä luonnon, aikaansaannosta.
Opettajani ja oppaani kertoili paljon luonnosta ja hevosista matkan aikana. Ihan huipputyyppi.
Välillä mentiin alempanakin pientä puroa seuraillen. Tuolla se jossakin metsän siimeksessä solisee. Huumaavasti tuoksuva ponderosa-mäntymetsä näytti hyvinkin suomalaiselta, kunnes erehtyi katsomaan tarkemmin aluskasvillisuutta: siellä kasvoi pikkukaktuksia!? Wranglerit näkevät täällä karhujakin suunnilleen kerran kesässä. Hurjaa.
Tuolta harjanteen takaa jotenkin kiersimme ja nousimme tänne. Ja sitten taas alas. Sulzer Gulch.
Ja arvatkaapa, mitä Nurmilintu olisi halunnut tehdä nähtyään meidän palanneen hevosten kanssa? Kovin se osoitteli heppaa ja sitten kenttää... Luulenpa, että herra M:llä on nyt kaksi hevostyttöä talossa. Mitähän seuraavaksi... Ehkäpä buutseja ostamaan?
