Kokoa ehkä noin metri kertaa kaksi metriä.
Vanha laattalattia, vetoisa ovi.
Ulko-ovi aukeaa sisäänpäin, ja portaikon ovi ulospäin. Eli juuri ja juuri siitä pääsee pujahtamaan ulos - tai sisälle.
Eteisessä ei ole minkäänlaista lämmitystä.
Pari viikkoa tässä vietti yönsä keski-ikäinen koditon nainen.
Tässä on hänen tyynynsä, jonka naapurimme taisivat antaa hänelle.
Herra M tapasi hänet ensimmäistä kertaa kylmänä tammikuisena pakkasiltana. Vaihtoi muutaman sanan, tarjosi juuri hakemaansa ruokaa. "Ei kiitos." "No haluaisitko jotakin lämmintä juotavaa, teetä, kaakaota tai kahvia?" "Kaakaota, kiitos." Herra M vei hänelle mukillisen kuumaa kaakaota ja yhden paidan.
"Tietäisitkö ketään, joka kaipaisi kämppäkaveria?" nainen kysyi. "Valitettavasti en", herra M joutui vastaamaan.
Seuraavana aamuna hän oli poissa, mutta kolmen muun talossamme asuvan opiskelijan hänelle jättämät vaatteet olivat sitä seuraavana aamuna kadonneet. Eteisessä leijaili pinttynyt tupakan tuoksu.
Eräänä iltana tulimme seitsemän maissa kotiin. Hän oli jo nukkumassa. Visusti piilossa jonkinlaisen retkeilypeiton alla. Kauniisti siirsi jalkansa pois tieltä oven avatessamme, jotta pääsimme luikkimaan lämpöiseen rappukäytäväämme.
"Onko mitään paikkaa, mihin hänet voisi ohjata?" herra M kyseli paikallisilta.
"Ei, tällä puolen kaupunkia ei ole mitään paikkaa."
Meistä tuntui pahalta antaa hänen nukkua kylmässä eteisessämme. Pahalta hänen puolestaan. Teki mieli päästää hänet lämpimään rappukäytävään. Tai yhtä lämpimään kellariimme, josta olisi löytynyt jonkun sinne jättämä sänkykin patjoineen. Mutta yliopiston säännöt kieltävät sen. Entä voisiko häneen luottaa? Hänellä olisi ilmeisesti rahaa vuokraan, jos voisi jakaa sen jonkun toisen kanssa. Rahaa ruokaan (ja tupakkaan) hänellä oli myös.
Pahalta meidän puolestamme myös. Olemme etuoikeutettuja, ja vaikka elämämme romahtaisi, meillä olisi silti ihmisiä ympärillämme, jotka pitäisivät meistä huolta. Emme ole tottuneet näkemään kodittomuutta silmästä silmään, kävelemään sen ylitse kotiimme saapuessamme. Poissa silmistä, poissa mielestä. Entä kuinka tekopyhää oli antaa hänen armollisesti nukkua eteisessämme? Sekin kun teki aika ajoin mieli kieltää, jos ihan rehellisiä ollaan. Miksi emme kutsuneet häntä kotiimme asumaan, eikö sellainen olisi oikeaa lähimmäisenrakkautta? Miksi en soittanut kaikkia lähiseudun kirkkoja ja muita avustustahoja läpi?
Tuon parin viikon jälkeen hän katosi. Eteinen tuulettui, ja yösijan etsijästä muistuttaa enää vain vanha tyyny. Kukaan ei ole ottanut sitä pois. Ehkä hän vielä tarvitsee sitä? Mutta hänen ei pitäisi tarvita sitä, ei, jos eläisimme kuten meidän kuuluisi elää...
Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?
5 kommenttia:
Huh, jotenkin kamala tarina. :/ Vaikea kysymys tuo. Toisaalta tuntuu, että olitte jo tehneet enemmän kuin mitä voi odottaa, kun ette häätäneet häntä pois, ja tuo kuuman kaakaon tarjoaminen kuulosti tosi mukavalta. Harmi, ettei tuon naisen elämän korjaamiseen riitä pienet mukavat teot. :(
Pysäyttävä kirjoitus. Jaan ajatuksesi, että jos eläisimme kuin meidän pitäisi, ei tyynylle olisi tarvetta. Mutta samaan hengenvetoon joudun toteamaan, etten tiedä olisiko minulta nainen saanut edes sitä kaakaota.
Niin, sen kaakaon tarjoaminen olisi saattanut jäädä minultakin tekemättä. Onneksi herra M osui kohdalle ensin.
Ohhoh. Omien rutiinien jättäminen ja toisen tarpeeseen vastaaminen onkin kertaluokkaa vaikeampi temppu. Kaakao ja ystävällinen asenne, vaikka omaan elämään peilattuina kuulostavatkin tosi vähäisiltä, ovat kai tyhjää parempaa.
Itseni olen saanut monesti kiinni ajatuksesta, että satunnaista apua suurempaa on omin resurssein tosi vaikea lähteä tarjoamaan. Tämänkin avun tarjoamisessa oma asenne on usein kompastuskivenä. Jos maksan yömajan tänään, niin mitä huomenna? Pakkanen on silloinkin kurja kaveri, jos ei ole seiniä suojana.
Mun mielestä "Mitä tarvitset?" on kamalan vaikea kysymys. Siihen kun voi saada vastaukseksi mitä vain, johon pitäisi sitten jollakin tavalla olla valmis vastaamaan. Tarvitsisi varmaankin tehdä itselleen sellainen lista, jossa olisi kerättynä kaikki paikalliset avustusjärjestöt ja muut tahot joita voisi sitten tarvittaessa kontaktoida. Vaan avuntarvitsijoita on silti enemmän kuin antajia, mistäköhän johtuu... ei kai kukaan yritä delegoida näitä juttuja eteenpäin?
Mikko, niinpä. Ja sitten on vielä sellaisiakin avuntarvitsijoita, joita on aika hanka auttaa vaikka kuinka yrittäisikin. Herra M vei kerran Suomessa erään laitapuolen kulkijan (tämän omasta pyynnöstä) hiekoituslaatikkoon nukkumaan, kun hän ei halunnut mennä erääseen yömajaan.
Mutta yhtä kaikki, minulla on tässä kyllä asenteiden ja tekojen suhteen ryhdistäytymisen paikka.
Lähetä kommentti