Kauniin karu kappeli.
Olin nuorena Pieni talo Preerialla -fani,
ja vielä edelleenkin huomaan aina silloin tällöin tuumivani,
että olisipa ollut mielenkiintoista elää täällä silloin ennen vanhaan.
Körötellä vankkureilla pitkin preeriaa.
Astella jouluaamuna hengitys pakkasessa huuruten tällaiseen pikkuruiseen kirkkoon...
Vaan kovaahan se elämä tuolloin oli.
Niin kuin Suomessakin - eikä edes niin kauan sitten.
Ja vieläkin on monessa paikkaa ympäri maailmaa.
Tänään olemme nähneet vähän enemmän vaivaa kinkun suhteen,
kun jouduimme peräti ihan itse sen suolaamaan*.
Toistapa olisi ollut, jos sen olisi itse kasvattanut, teurastanut, paloitellut...
Siinä huomaamattomasti muun arjen ohessa.
Mitäköhän yritän sanoa?
Ainakin sen, että olen kiitollinen elämästäni.
*Hunnutimme possuparan palasen kosher-suolalla (öö tässä on nyt kyllä tosi iiiso ristiriita!) yltäpäältä ja herra M
pisteli sen vielä injektioneulalla täyteet suolavettä. Saa nähdä, tuleeko
siitä syöntikelpoista vai tanssimmeko kaikki sianpolkkaa vesihanan alla
jouluaattona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti