Jumalani puhuu delfiinien kieltä

Vuoden 2015 viimeisenä päivänä heräsin vähän apealla mielellä viimeiseen työpäivääni. Määräaikaista kaupan asiakaspalvelijan työsuhdettani ei oltu enää jatkettu, ja uudenvuoden aatto olisi viimeinen työpäiväni.

Edessä oli taas epävarma tulevaisuus. Mistä rahat elämiseen? Entä miten voin katsoa itseäni taas peiliin, kun sieltä tuijottaa vastaan urajunasta ehkä lopullisesti myöhästynyt työtön maisteri? Vaikka olemme täällä yhteisestä päätöksestä ja koko sydämestäni haluan tukea miestäni hänen tohtoriopinnoissaan, on omien haaveideni sivuun laittaminen ollut minulle kova paikka. En nauti kotiäitinä olemisesta. En kuitenkaan edes ihan tarkalleen tiedä, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Kauhulla katselen taakseni kertyviä vuosia, joina en ole tehnyt ankaran opiskelun tuomalla tutkinnollani yhtään mitään. Kuukausi kuukaudelta maisterin todistukseni muistuttaa enemmän ja enemmän vessapaperia mielessäni. Hukkaan heitetyt ponnistelut. Kadotetut taidot. Unohdetut unelmat.

Aamupalapöydässä tuijottelin hajamielisenä merelle. Jokin musta liikahti lähellä laituria. Hetken päästä näin tumman selkäevän uudestaan. Delfiini. Ja toinen. Tai sukulaisensa pilottivalas, mistä tuota tietää. Siellä ne menivät, leikkivät aalloissa, minun kotini edessä. Olin vain kerran aiemmin nähnyt delfiineitä näillä pituusasteilla, yli puoli vuotta aiemmin vähän pohjoisemmassa eräällä linnavierailulla. En koskaan aiemmin kotona.

Lähdin töihin hieman iloisempana, sillä ei sitä nyt ihan joka tyttö voi nähdä delfiineitä omasta aamiaispöydästään. Ja ainakin minulla olisi viimeisenä työpäivänäni small talk -aihe kassalla istuessani. Joku asiakkaistani totesi, että delfiinien näkeminen tietää hyvää onnea. Hymyilin kauniisti, mutta sisimpäni oli surullinen - tietäisitpä vain, että tänään on viimeinen työpäiväni.

Kuukauden työttömyyden jälkeen minut kutsuttiin takaisin töihin. Kolmen kuukauden kuluttua sain vaikituisen työsuhteen.

Olin todella kiitollinen turvatusta taloustilanteesta (joskin erittäin laihasta sellaisesta). Mutta kriiseilin säännöllisen epäsäännöllisesti aikaisista aamuheräämisistä, puuduttavasta hyllytystyöstä, olemattomista etenemismahdollisuuksista ja ennen kaikkea oman koulutukseni totaalisesta hukkaan valumisesta. Ellei sitten skottiaksentin ymmärtämisen harjoittelua voi lisätä englannin kielen lisäkoulutukseksi? Periaatteessa kyllä, mutta aamuseitsemältä paimenenpiirakkaa ja haggista hyllyille lappaessa se ajatus ei kauheasti lohduta.

Jatkoin erityyppisten sihteerikkötöiden hakemista yliopistolta. Ikinä minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Kunnes. Tänä syksynä yliopistolle tuli juuri sopivankuuloinen paikka auki. Minulla oli siihen jopa tarvittavaa kokemusta, niin työn kuin harrastustenkin tiimoilta. Toki olin ylikoulutettu, ja hain paikkaa kaupan vihanneshyllyjen välistä. Oli siinäkin yhtälö.

Minut kutsuttiin haastatteluun. Se meni mielestäni hyvin. Ehkä nyt? Viikon päästä saapui tuttu viesti: kiitos mutta ei kiitos, palkkasimme kokeneemman henkilön.

Seuraavana aamuna heräsin taas 5.45 suuntana kaupan hyllyrivit. Ahdisti. Kysyin Jumalaltani, miksi taas kävi näin. Tähänkö minun on tyytyminen? Pyysin hiljaa mielessäni, että Hän antaisi minulle jonkin merkin siitä, että elämäni kaupanhyllyineen päivineen oli edelleen hänen hyvissä käsissään. Että tämä tapahtui, koska se oli minulle ja meille parasta. Että siellä jossakin olisi vielä joskus jotain muuta minulle kuin ne loputtomat ruokakorit, jotka joka aamu klo 7.00 odottavat purkajaansa. Että tässä kaikessa on kumminkin jokin järki - muukin kuin leivän hankkiminen pöytään.

Silloin näin ne taas. Delfiinit aamunkoitossa tyynellä merellä. Auringonnousun kultaamilla aalloilla viivähti evä, toinen, kolmas. Kiitin, ja samalla epäilin. Kukapa niiden uintia ohjaa. Mutta mieleni parani. Toivo syttyi. Kyllä minusta edelleen pidetään huolta. Hetkeä myöhemmin talutin pyörääni ylös jyrkkää mäkeä, yhä delfiinejä katsellen. Satamassa ei ollut kalastajia lukuunottamatta ketään, eikä - epätavallista kyllä - ainuttakaan aamulenkkeilijää tullut vastaan, jolle olisin delfiinit voinut näyttää. Ne tanssivat ainaostaan minulle.

Meni viikko, taisi vierähtää toistakin. Paha olo hylkäyksestä katosi, arkirutiinit täyttivät elämän. Suunnittelin tulevia lomia. Kunnes taas eräänä aamuna katselin merelle. Siellä ne hyppivät. Oikein ilakoivat, leikkisämmin kuin olin koskaan aiemmin täällä nähnyt. Yksi heitti itsensä selälleen meren syleilyyn niin, että valkea maha vain paistoi kauaksi. Toinen ponkaisi itsensä pystysuoraan ylös merestä koko pituudeltaan. Kylläpä niillä oli hauskaa! Lähdin iloisena töihin.

Iltapäivällä avasin sähköpostini. Siellä oli viesti minua haastatelleelta johtajalta. Tulisitko sittenkin töihin?

Olin juuri saanut arjen päästä taas kiinni. Ehtinyt varata lomamatkan, suunnitella elämää vanhoilla spekseillä eteenpäin. Nyt minulle tiputettiin työtarjous ihan yllätyksenä taivaalta. Ilahduin - ja ahdistuin taas. Mitä vastaisin? Kuinka arki saataisiin rullaamaan uuden työn ympärillä? Olisiko minun sanottava ei perheeni hyvinvoinnin takia? Oli maanantai.

Keskiviikkona olimme perheenä päätöksemme tehneet. Ottaisin työn vastaan, jos palkkaneuvottelut vain onnistuisivat. Sinä aamuna näin delfiinit taas, toistaiseksi viimeisen kerran. Niitä oli tällä kertaa leikkimässä kokonainen parvi.