Louis Vuittonin inflaatio ja oudot muoviglitterkynnet

Kesätyöni ruokakaupan kassalla alkaa lähenemään loppuaan. Mitä opin? Kärsivällisyyttä, asiakaspalvelua... Tässä muutama sieltä täältä poimittu hajanainen huomio.

Ihan ensimmäiseksi minun täytyy nostaa hattua niille uskollisille kassatyön tekijöille, jotka jaksavat hymy huulilla tehdä töitä vuodesta toiseen. Työ sinänsä on melko helppoa, mutta juuri helppoudessa piilee työn raskauskin. Ei ole nimittäin helppoa hymyillä aina ja joka tilanteessa mitä mielenkiintoisimmille asiakkaille. Ei ole helppoa istua tuntitolkulla päätteen ääressä, keskellä plip plip plip -äänimaailmaa ja sanoa aina samat sanat hei, päivää, kiitos, olkaa hyvä, näkemiin ja hyvää päivän jatkoa.

Suurin osa asiakkaistani on hyväntuulisia, ystävällisiä ihmisiä, joita on ilo kohdata. Toki on myös ihmisiä, jotka eivät oikein jaksa kassan kanssa kommunikoida tai jotka muuten vain ovat vähän huonolla tuulella. Koen onnistuvani, jos saan heidänkin huulillaan välähtämään hymyn ja ystävällisen sanan. Oikein kurjat kohtaamiset voin onneksi laskea yhden käden sormilla. Tosin yksi näistä kaivelee mielessäni varmaan pitkään. Onpahan nyt sitten koettu sekin, millaiselta tuntuu, kun minua pidetään koneena, alempiarvoisena ihmisenä, jota voi komentaa kuin viimeisetkin kärsivällisyysrippeensä kadottanut vanhempi pahan uhmakohtauksen saanutta 4-vuotiasta lastaan. Enkä minä edes ollut epäkohtelias.

Kassatyö on avannut minulle myös mielenkiintoisen ikkunan muotimaailmaan. Makuasioistahan ei sovi kiistellä, mutta mutta... Ensinnäkin Louis Vuittonit ovat pahan inflaation kourissa. ;) Olen laatumerkkien vietävissä, mutta en ole koskaan ihaillut Louis Vuittonia sen kummemmin. Itse asiassa olen ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat näitä mielestäni rumia logokirjaimin kuvitettuja laukkuja.



Itselleni kelpuuttaisin vain jonkin vaalean yksivärisen Alman tai Pont-Neufin, joita en kuitenkaan ole bongannut livenä yhtäkään.





Kuvat ovat täältä ja täältä ja täältä.

Tosin kauniimpiakin laukkuja löytyy ja halvemmalla... Mutta jokin kumma näissä Vuittoneissa siis on, sillä joka päivä bongaan yleensä vähintään kaksi Vuittonia lompakoista isompiin käsilaukkuihin, ja nimenomaan näinä ruskeina monogrammiversioina. Teineistä jo mummo- ja vaari-ikään ehtineisiin asiakkaisiin. Louis Vuittoneita heiluu joka puolella. Miksi? Onko tämä jokin samanlainen juttu kuin 1990-luvun alussa Levis-villitys? Perusfarkkuja kalliilla, mutta ne vain piti saada. Nyt farkut ovat vaihtuneet luksuslaukuiksi, jotka eivät välttämättä ole edes kauniita. Mutta jokainen tietää niiden maksavan maltaita, on siis coolia omistaa sellainen. Näinkö? Jos Vuitton on vain muotivillitys, povaan sen laantuvan piakkoin, sillä tätä vauhtia siitä on tulossa hyvin epäcool. Eihän ole kivaa omista sellaista mitättömän näköistä luksustuotetta, joka löytyy naapurin mammaltakin, vai kuinka? ;)

Toinen bongaamani muoti-ilmiö ovat glitterilakalla suditut rakennekynnet. Kynnet ovat puhuttaneet blogissani aiemminkin, eli tietänette, että sopivan pituiset kauniisti lakatutu kynnet viehättävät minuakin. Tämä kesätyöni on vain saanut minut pohtimaan, kuinka isoja eroja eri kynsientekijöiden välillä on ja mikä saa ihmiset käyttämään glitterikotkankynsiä. Suurin osa silmieni alla vilahtelevista kynsistä kun näyttää kaikkea muuta kuin luonnollisilta. Ne näyttävät yksinkertaisesti muovisilta. Rumilta. Ja tämä ihme glitterivärivillitys vain jotenkin korostaa kynsien muovisuutta. Pinta ei näytä aidolta. Haluaisinko itselleni tällaiset kynnet? No en. Mitä mieltä te olette? Tosin... kun kerran aina lämpenen ihme muotijutuille ihan viimeisten joukossa, lienee oletettavaa, että minulta voi bongata vuoden päästä tällaiset kapistukset. Huoh.


Kuva täältä.

Lopuksi on pakko todeta, että taas kerran olen huomannut, kuinka tärkeitä hyvät työtoverit ovat. Iso osa työssä viihtymistä on heidän ansiotaan. Toivottavasti minäkin olisin aina ihminen, jonka näkeminen työpaikalla ilahduttaa, jolta tietää aina saavansa apua ja jonka kanssa on mukava vaihtaa edes muutama sananen.

Reseptiä pukkaa pullalaatikosta

Tekikö sinun mummosi, mummisi, mammasi sinulle pullalaatikkoa, kun olit pieni? Minulle tämä herkku on todellinen nostalgiapläjäys, sillä en muista kenenkään muun kuin mummini sitä ikinä valmistaneen. Olisikohan äiti kuitenkin joskus?

Tein jokin aika sitten leipäkoneella kaneli-rusinaleipää, joka jäi osittain kuivahtamaan, kun mies mokoma ei muka rusinoista leivässään välittänyt. Myös pari patongin kannikkaa oli leipäpussissa jäljellä, ja minähän tyttö vähän sisuunnuin. Ei, en taas halua heittää ruokaa hukkaan! (Voiko mikään olla ärsyttävämpää, kuin vanhentuva, pilaantuva ruoka joka vain jotenkin unohtui syödä oikeaan aikaan?) Ja silloin se välähti. Mummin pullalaatikko olkoon pelastukseni!

Hain vähän neuvoja Marttojen leipävanukasohjeesta (Penninvenyttäjän keittokirja), ja tässä tulos:



Pullalaatikko

8-10 viipaletta kuivahtanutta leipää tai pullaa (minulla siis sitä kaneli-rusinaleipää ja pari patongin kannikkaa)

hilloa (kaapista löytyi omenahilloa, mikä sopi loistavasti kanelileivän kanssa, potkua tuomaan lisäsin sekaan vielä vähän puolukkahilloa)

2 kananmunaa
5 dl maitoa
1 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria (jos käytät pullaa, voi sokerit jättää pois)

Sekoita munat, sokerit ja maito keskenään. Kasta leivänpalaset molemmin puolin seokseen ja lado kerroksittain uunivuokaan hillon kanssa. Jätä yksi leipäkerros päällimmäiseksi. Kaada maitoseos lopuksi koko komeuden päälle. (Vuoan on hyvä olla sen kokoinen, että koko sisus peittyy sopivasti maitoon.) Paista 200 asteessa n. puoli tuntia. Tarjoile ehdottomasti maidon kera (siis maito kulhoon pullalaatikon seuraksi)!

saaristossa Thaimaassa eli miniloma turkulaisittain

Minulla oli työviikkojen välissä yksi ainokainen vapaapäivä, maanantai. Jostain sain päähäni, että nyt lähdetään käymään saaristossa. Jostain olin myös lukenut, että Iniön saarella on kesäisin vallan mainio Thai-ravintola. Sinne siis.

Jokaiselle, joka kaipaa veneretkiä saaristossa, voin suositella saaristojen yhteysaluslauttareittejä, sillä ne ovat yleensä ilmaisia (poikkeus on kai Houtskär-Iniö -väli) ja osa matkoista on ihan hyvän pituisia, kuten esim. Kustavi-Iniö 25 minuutin merimatkallaan on. Kannella ehtii nauttia vaikka pullakahvit.





Iniö oli jo paikoin meille tuttu, sillä kolmisen vuotta sitten telttailimme Rengastien läpi yöpyen mm. Iniössä erään mummon pihalla, kun saaren ainoaa leirintäaluetta uhkasi heti aamutuimaan jalkapallo-ottelu. Suosittelenkin kaikille B&B-tyyppistä majoitusta :)

Ennen lounasta etsimme kivat kalliot, joilla lueskelimme ja nautimme auringon lämmöstä.







Paluumatkalla autolle näin elämäni ensimmäisen kyyn luonnossa. Kylläpä se sihisi miehen sitä kepillä heinikosta houkutellessa...



Saaristoidylliä:












Ajoimme ohi mummovaaran.


Tosin ainut rollaattorilla liikkunut reitin varrella oli paappa...

Ja sitten Thaimaahan!




Kokilla oli todella kova kiire ja nuori tarjoilijatyttönen oli läkähdyksissä, mutta ruoka oli todella hyvää.

Nautaa vihreässä curryssa:


Thaimaa-klassikko mietojen makujen ystävälle eli kanaa ja cashew-pähkinöitä vei kielen mennessään. Tänne on tultava uudelleen.



Illalla ajoimme vielä ystäviemme iki-ihanaan vaaleanpunaiseen kotiin meren rannalle Paraisille saunomaan, uimaan ja grillaamaan. Ihana päätös illalle. Ja minäkin sain talviturkkini heitettyä Itämereen, vaikka kyllä se mokoma vielä aika kylmää oli!

Piipahdus keskiaikaan

Turku on Suomen keskieurooppalaisin kaupunki, väittäisin. Täällä kaupunkia halkoo joki, on vanha jykevä tuomiokirkko, uhkea linna meren suulla ja keskiajan markkinat!

Tutustuin keskiajan markkinoihin asuessani Saksassa. Siellä kotikaupungissani keskellä viininviljelysrinteitä kohosi vanha oikea linna, Festung Marienburg. Kesällä siellä järjestettiin markkinat, jossa väki pukeutui keskiaikateeman mukaisesti ja herkkuja ja näytöksiä oli tarjolla jos jonkinmoista.

Tänä viikonloppuna Turussa on myös keskiaikamarkkinat. Tapahtuman miljöö ei ole ihan yhtä vaikuttava, mutta kaunis ja ajassa hyvin taaksepäin vievä se silti on. Onhan tuomiokirkkommekin jostain noilta ajoilta kotoisin, ja siellä saa markkinoiden aikaan kuunnella keskiaikaista musiikkia ja näytteitä vanhoista kirkonmenoista.

Vanha Suurtori on täynnä kojuja, joissa kerrankin ei myydä mitään muovikrääsää, vaan kaikenlaista käsintehtyä.



Työnäytösalueella Suurtorin puiden helmassa voi vaikkapa seurata lankojen värjäystä, nuolien taontaa ja saippuan valmistusta.




Pienellä kujalla vähän sivummalla on suuri ovi kellariin auki, ja ovella päivystävältä neitokaiselta kuulemme, että alhaalla on kuultavissa keskiaikaisia lauluja luutun ja harpun säestyksellä. Kuljemme suurten luonnonkivien muodostamia askelmia aina vain alaspäin. Katto kaareutuu holviksi yllämme, lämpö lisääntyy alaspäin mentäessä. Voi, onko kaupungissamme näin upeita salapaikkoja?

Matkantekomme alaspäin päättyy pikkuruiseen huoneeseen, jossa parikymmentä ihmistä kuuntelee hiirenhiljaa taitavasti esitettyjä italialaisia Lauda-sävellyksiä keskiajalta. Istahdamme hetkeksi kuuntelemaan. Yllättävä elämys. Harppu on kaunis, niin muodoltaan kuin ääneltäänkin.

Musiikkihetken jälkeen suuntaamme kulkumme isolle sisäpihalle, jonka keskellä on kaksi kapeaa hiekoitettua kulkureittiä. Toista reunustavat maalitaulut ja -nuket. Jossain korskuu hevonen. On keskiaikaisen jousiammuntanäytöksen vuoro. Paikalle pyyhältää neljä ratsukkoa, jotka täyttä laukkaa vetävät hiekalla edestakaisin. Ratsastajilla on keihäät ja nuolet, ja hevoset laukkaavat kunnes jokaiselta maalinukelta on pää tipahtanut alas. Upeaa kehonhallintaa, mahtavaa ratsastusta. Mies olisi ammunnasta ihan innoissaan, minä taas tahtoisin osata ratsastaa yhtä hyvin... Rohan tallien näytös on upeaa katseltavaa.





Myös markkinoiden herkut poikkeavat totutusta. Tarjolla on kalaa, lihaa, paistettua lanttua, tikkuomenoita, sokerissa paahdettuja manteleita, katajaista olutta, simaa ja aidosti saksalaisella reseptillä tehtyjä makkaroita kaalinlehteen kääräistynä. Jos ette mitään muuta osta, käykää Suurtorin pääsisäänkäynnin lähettyviltä poimimassa mukaanne kunnon grillattu bratwursti! Ette tule pettymään. (Ja joulumarkkinoilla makkaraa saa jouluisemmilla mausteilla ryyditettynä.)




Vaan mitä ihmettä täällä tapahtuu? Nuorta miestä ollaan kauppaamassa aviomieheksi, mutta julkea tyttönen ei poika parkaa kelpuuta. Ja jänishousulta nuorukainenkin vaikuttaa: sinne se pakeni väkijoukkoon heti tilaisuuden tullen! Markkinoilla kannattaa kulkea silmät ja korvat valppaina, sillä vierasjoukkoon on sulautunut useita näyttelijöitä, jotka vetävät keskiaikaan sijoittuvia kohtauksia pitkin päivää meidän vieraiden iloksi. Aivan upea idea. Montako näytelmän pätkää bongaat? Suosittelen lämpimästi, huominen on vielä aikaa hienolle kokemukselle!




Kuvat keskiaikaisten markkinoiden kotisivuilta.

Mustaa persikkaa

Olen muodin suhteen vähän jälkeenjäänyt. Kun jokin asia on jo menossa pois muodista, minä ehkä alan pitää siitä. Senpä takia tämäkin Hennesin liehuketunika edelleen epäilyttää, ja kätken sen mielelläni mustan hellään huomaan.



Olenko muuten kertonut, että me, mieheni ja minä, rakastetaan näitä saariston kallioita? Tosi järvi vie merestä voiton sisämaan kasvateilla, mutta näissä maisemissa silmä lepää.

Raparperiä X 4

Raparperi on sesonkiruokaa parhaimmillaan. Jotenkin ei oikein ikinä tule edes mieleen kokata siitä jotain talvella, ja saatavuuskin on tuolloin aika huono, heheh.

Tänä kesänä olen syönyt raparperia jo neljässä eri herkkuversiossa, joista kaksi jaan kanssanne ihan kuvien kera.

Ensimmäisen kerran nautiskelin raparperista ihanassa jälkiruoassa, jonka reseptiä minulla ei valitettavasti ole. Tässä kuitenkin ainesosat:

Ruotsalainen raparperi-mansikkajälkkäri

raparperi-mansikkakompottia
kermavaahtoa
vaniljakastiketta (paksua)
paahdettuja mantelilastuja

Kokoa ainekset kerroksittain jälkiruokamaljoihin. Tämä on huippuhyvää!

Toinen raparperiherkku oli itse tekemäni, mutta koska resepti on Kinuskikissalta, saatte ihailla hänen upeaa taidonnäytettään. Omani ei ollut näyttävä laisinkaan, koristelu kun ei ole vahvimpia puoliani. Voin suositella reseptiä lämpimästi, joskin mummini raparperipiirakka vie tästäkin voiton... Oman versioni hyydykeosa oli vähän liian hyytynyt omaan makuuni, haluaisin jotenkin pehmeämmän suuntuntuman. Kannattaa siis ainakin ehdottomasti tarjoilla huoneenlämpöisenä, näin maut pääsevät parhaimmin esille.

Kolmas raparperitekeleeni oli, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, suolainen pääruoka. Nähtyäni reseptin Pastanjauhajien blogissa, en voinut vastustaa kiusausta kokeilla ruokaa itsekin. Mies parkani oli erittäin epäileväinen aterian alkajaisiksi, mutta isot kehut raparperipossu kuitenkin loppujen lopuksi häneltäkin keräsi. Tätä tulen tekemään toistekin!

Possu-raparperipaistos

possunkyljyksiä tai pieniksi pihveiksi paloiteltu porsaan sisäfile
rosmariinia
5 dl raparperia, kuorittuna ja pilkottuna
kämmenenpohjallinen rouhittua rosmariinia
4 viipaletta vaaleaa leipää
1,8 dl fariinisokeria
2 rkl vehnäjauhoa
1/2 tl kanelia
öljyä, suolaa, mustapippuria, maustepippuria

Ruskista kyljykset tai possunpihvit kevyesti öljyssä. Ripottele pinnalle rosmariinia, suolaa ja mustapippuria.

Kuori ja pilko raparperi. Leikkaa leipäviipaleista reunat pois ja kuutioi jäljelle jäänyt vaalea osa. Laita sitten leipäkuutiot kulhoon raparperien kanssa ja sekoita mukaan fariinisokeri, vehnäjauho, kaneli ja ripaus maustepippuria.

Kaada puolet raparperi-leipäseoksesta uunivuokaan. Asettele päälle possunpalat ja loppu raparperiseos. Paista kannella peitettynä 180 C:ssä n. 35 minuuttia, poista kansi ja paista vielä n. 10 minuuttia.



Oma kuvani ei oikein herkulliselta näytä, suosittelen Pastanjauhajien kuvan näyttämistä epäileville ruokanirsoilijoille :)

Neljäs luomukseni oli mummini ihana perinteinen raparperipiirakka. Tämä on niin hyvää, jos olet perinteisten piirakoiden ystävä... Ja vinkkinä vielä mainittakoon, että syökää piiras parempiin suihin ennen kuin se on ehtinyt seisoa folion tai kelmun alla, sillä näin pinnan ihana rapeus yhdistyy mehevään sisustaan.



Mummin raparperipiirakka (en tiedä, mistä hän on ohjeen saanut)

Pohja:

75 g voita
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
2 1/2 dl vehnäjauhoja

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi, lisää muna hyvin vatkaten. Sekoita jauhot keskenään ja lisää vaahtoon. Levitä taikina voideltuun piirasvuokaan.

Täyte:

5 dl raparperin paloja
50 g voita
1 dl fariinisokeria
1 dl vehnäjauhoja

Levitä raparperin palat pohjan päälle. Sekoita voi, fariinisokeri ja vehnäjauhot keskenään ja ripottele seos raparperien päälle. Paista piirasta 175-200 asteessa 30-40 minuuttia. Tarjoile vaniljajäätelön kera.