Bling Bling

Kenkälöydöt. - Näyttääpäs tuo sana hassulta muuten. Mutta siis kenkälöydöt. Niitä tekee täällä aika usein. Ja nyt oli niiiin hyvä löytö, että lähti ihan kotiin asti mukaankin. Dadaa, täyttä nahkaa, mukavat jalassa, ja hinta ei edes ihan 14 dollaria.

Kaiken lisäksi olin katsellut näitä Gapissa koko kesän (no, tosin kuparin värisiä, mutta ihan kivat nämä kultaisetkin on...), mutta yli 50 dollarin hinta sai ne onneksi jättämään kauppaan. 14 dollaria on ihan hyvä hinta näistä, eikös vain?

Ai niin se heinäkuun neljäskin oli jo

Vähän nolottaa myöntää, että kumpanakaan Amerikan-kesänä emme ole oikeastaan juhlineet Nurmilinnun syntymämaan (ja näin ollen virallisen kotimaan) itsenäisyyspäivää. Pieni lapsi on mennyt myöhäisten ilotulitusten katselun edelle, eikä meitä ole kutsuttu kenenkään pirskeisiinkään päivällä. Tänä kesänä herra M oli vielä kaiken lisäksi töissäkin, eli juhlatunnelmaan oltaisiin perheenä päästy vasta iltaisella.

Yritystä meillä oli nyt kuitenkin vähän edellisvuotta enemmän. Aamupäivällä rattailimme vieraisille tulleen ystäväperheen kanssa läheiseen puistoon katselemaan, kuinka sinne jo aamusta alkoi kerääntyä porukkaa vapaapäivän viettoon retkipöytineen ja -tuoleineen, suurensuurine kylmälaukkuineen ja grilleineen, puutarhakatoksineen ja lentopalloverkkoineen. Pikku pojat rätisyttelivät paukkuja niin, että Nurmilintukin oppi sanan papatti. Ihan väsy tuli ajatellessa, kuinka paljon hommaa puutarhajuhlan kuskaaminen puistoon vaatinee. Mutta monilla kaupunkilaisilla ei ole omia pihoja, joten he sitten kätevästi hyödyntävät yleisiä puistoja. Valokuva tästä jäi valitettavasti ystävien kameraan...

Iltaisella päätimme kokeilla onneamme, josko olisimme saaneet automme parkkiin Navy Pierin liepeille ja olisimme voineet jäädä seuraamaan ilotulitusta Nurmilinnun uniprotestien uhallakin. Kello kuuden tienoilla väkeä oli paikalla kuitenkin jo ihan kamalasti, ja kaikki parkkihallit täynnä. Tyydyimme siis vain ajamaan kierroksen ihmisvilinässä ja palaamaan kotiin pienelle amerikkalaissävyiselle iltakävelylle.

Sitä ruuhkaa löytyi myös järveltä (rannoista puhumattakaan):

Isänmaalliset värit ja tähdet ne pallossakin olla pittää.

Jokin kiinteistönvälitysfirma vissiin oli tänäkin vuonna sponsoroinut muoviliput jokaisen naapuruston talon eteen jo hyvissä ajoin ennen heinäkuun neljättä. Ja monessa paikkaa ne ovat edelleen siellä, tontin rajalla liehuskelemassa.

Yhdeksästä eteenpäin sitten rätisi ja paukkui oikein kunnolla pitkälle yöhön. Navy Pierin liepeillä päivystäneet ystävämme raportoivat tosin, että kaupungin valoshow oli melkoisen lame. He kun ovat nähneet vuoden vaihtuvan ihan Sydneyssa asti. Emme siis varmaankaan jääneet paljosta paitsi. Tosin me ei olla nähty sitä Sydneyn showta. Hmm....

Yövieras

Saimme pitää ihanaa ystäväperhettä vieraanamme kahden helteisen heinäkuun viikon ajan. Viimeisenä yönä tapasimme terassiltamme (hekoheko) sitten vielä tällaisen vierailijan. Ihan ylisöpö otus! 

Behold our opossum:

En kyllä ollut ikinä ajatellut, että ne kiipeilisivät puissa?! No, nyt on tämäkin Ameriikan ihme nähty. Ilmielävä skunkki olisi kyllä vielä muikeaa bongata...

Kesäkuussa tapahtunutta

Ei näemmä pitäisi lupailla mitään kun heti tulee syötyä lupauksensa, pöh. Bloggausmotivaatio on ollut ihan nollassa.
Meillä kesäkuu on kadonnut vikkelään vieraiden kanssa ja herra M:n painaessa pitkää päivää työharjoittelussa. Säät ovat olleet tosi vaihtelevia reilun kymmenen asteen koleudesta kolmenkympin tropiikkisäihin, eli sitä kunnon kesää vielä odottelemme... Niinä lämpiminä päivinä olemme ennättäneet rannalle tai sitten on leikitty merileijonaa meidän hurmaavalla takapihallamme.

 

Ensimmäisten vieraiden kanssa kävimme myös tutustumassa Illinois'n varmaankin ainoaan pinnanmuodoiltaan vaihtelevaan paikkaan nimeltä Starved Rock. Se on joen uurtama kanjonialue reilun tunnin ajomatkan päässä Chicagosta etelään. Hyvin urbaanin oloinen luontoalue asfaltteineen, laiturikäytävineen ja ihmismassoineen, mutta saatiin me jalat mutaisiksikin.

 

 

 

 

 

 

Lincoln Park Zoo:ssakin tuli käytyä parikin kertaa. Afrikka-talo on hieno, mutta alan epäillä, ettei niillä mitään sarvikuonoja olekaan, ovat vain laittaneet tarhat kyltteineen yleisöä hämäämään.

 

Tästä jellonakuvasta olen ehkä vähän ylpeä.

 

 

Chicagon kolme suurta pilvenpiirtäjää samassa kuvassa onnistuu parhaiten eläintarhan eteläpuolisella sillalla. Hancock, Trump ja Willis, olkaapa hyvät.

 

Sitten on tullut jätettyä koko lompakko rosvojen vietäväksi, paistettua ruotsinsukuiselle ystävälle pullapitkoja (oli muuten ensimmäinen kerta), opetettua Nurmilintua potalle vaihtelevin tuloksin, uskallettua ajaa lentokentälle ilman herra M:n valvovaa silmää, ikävöityä valoisia keskikesän öitä, panikoitua elämästä Suomessa, nautittua useammasta päivästä ilman nettiä ja nukuttua liian vähän. Tervetuloa helteinen heinäkuu!

 

Estes Park ja RMNP (Rocky Mountains National Park)

Näin reissupostauksiemme lopuksi ihan muutama yleishuomio kohteestamme, Estes Parkista.

Estes Parkin pikkukaupunki (vaiko lie kylä) on Coloradon itäinen sisäänkäynti RMNP:iin, lännen puolella samanlaisen tukikohdan virkaa ajaa Grand Lake. Näitä kahta kaupunkia yhdistää jo aiemmassa postauksessa mainitsemani Trail Ridge Road (TRR), joka on täysin auki vain kesäisin. Se onkin yksi ehdoton matkakohde kaikille alueelle suuntaaville. Muitakin kauniita teitä alueelta löytyy, ja Tripadvisorin paikallisekspertit ovat ihan mahtavia neuvojen jakajia, suosittelen!

RMNP onkin sitten täynnä eripituisia ja -tasoisia vaellusreittejä. Tavallisille päiväturisteille neuvottavat reitit ovat varsinkin kesäaikaan tosi vilkkaasti "liikennöityjä", joten Lapin erämaihin tottuneille vaeltajille vain näillä reiteillä pysyminen voi olla kovakin pettymys. Visitor centereiden (Estes Parkista näitä löytyy useampia, ympäri vuoden taitavat olla auki vain kaksi isointa lähellä kansallispuiston molempia sisäänkäyntejä) metsänvartijoilta (Park Rangers) kannattaakin kysellä vähän vähemmän tallattuja reittivinkkejä. Näin mekin pääsimme eroon enimmistä ihmisistä... Huhuh, en halua ajatellakaan aluetta nyt kesäsesongin aikaan!

Ihan teille tietymättömillekin alueella on mahdollista päästä kulkemaan ja telttailemaan, mutta siihen tarvitaan lisämaksullinen erityislupa (back country permit). Normaali sisäänpääsy kansallispuistoon viikon ajaksi on 20 dollaria per auto. Ei paha.

Mitä tekisimme toisin:

Bear Lake ja sen lähitienoot ovat alueen yksi suosituimmista vaelluskohteista, ja karhujärven edustalla olikin ihan jättisuuri parkkipaikka. Me emme vain tajunneet, mitä ihmeellistä siinä järvessä oli. Epäilemmekin, että suomalaisuus ei ollut ihan paras tausta tälle kohteelle, josta eivät edes isot vuoret kovin kummoisesti näkyneet. Niin paljon kauniimpia jylhiä järvimaisemia löytyy sieltä pohjolasta... Eli näin jälkiviisaana olisi ehkä pitänyt tutkailla enemmän netin valokuvia eri kohteista eikä vain mennä suoraan sinne minne kaikki muutkin.

Mitä tekisimme vielä uudestaan:

The Continental Divide oli sitävastaoin sitä jotakin, missä silmämme ja sielumme lepäsivät. Pohjois-Amerikan läpi ulottuvan vuorijonon nimitys tulee siitä, että se jakaa mantereen joet kahteen eri suuntaan: itäpuolen joet laskevat Atlanttiin, länsipuolen taas Tyyneen Valtamereen. Olisi ollut mahtavaa kiipeillä vielä lisää niillä reiteillä, joilta olisi ollut esteettömät näkymät näihin mahtavuuksiin.

Samoin nautimme ihan viimeisen kokonaisen päivämme pitkästä kävelyretkestä parkissa, eli vuorien välissä olevassa melko tasaisessa maastossa, joka paikoin on hyvinkin niittymäistä ja taas paikoin metsikköistä. Eli vähän niin kuin laakso mutta ei kai sitten kuitenkaan. Laaksoniittymetsä?

Mielellään tänne tulisi uudelleenkin, mutta sitä ennen olisi kyllä vielä niiiiiin monta mielenkiintoista paikkaa nähtävänä!

Cowgirls

Reissullamme sain viivata yhden pitkäaikaisen haaveeni bucket listiltäni toteutuneeksi unelmaksi. Pääsin ninimittäin kokeilemaan lännenratsastusta ja pitkälle hevosvaellukselle Coloradon upeisiin maisemiin. 

Aloitin ratsastuksen vasta vanhana, eli noin viisi vuotta sitten, ja nyt en ollut ollut ennen tätä kokemustani hevosen selässä kahteen vuoteen. Hieman siis jännitti, varsinkin, kun olin kertonut ratsastuksenohjaajalle haluavani tehdä maastossa muutakin kuin kulkea hissukseen käyntiä peräkanaa...

Mutta aloitetaanpa alusta. Sylvandale Guest Ranch järjestää monenmoisia tapahtumia häistä ja businesstykyviikonlopuista viikon kestäviin koko perheen all inclusive lännenlomiin (niistä voi googlettaa enemmänkin hakusanalla Colorado Dude and Guest Ranch) karjanajoineen, koskenlaskuineen ja s'mores-nuotioineen. B&B-majoitustakin on tarjolla. Todella viihtyisä ja siisti paikka, ystävälliset ihmiset, upeat neljän neliökilometrin tilukset Kalliovuorten juurella... Voin suositella lämpimästi! Ja jos koskaan vielä asustelen Jenkeissä vähän rikkaampana, tai sitten Suomessa tositosi rikkaana, tiedän, mihin perheemme tulee jokin kesä lomailemaan viikoksi.

Ensi alkuun ranchilla tutkailimme vähän tiluksia. Nurmilintu kuivaharjoitteli vähän ratsastamista.

Minä ostin elämäni toisen cowboy-hatun. Löytyi sopivasti vanhat vankkuritkin kuvausrekvisiitaksi.

Ah niitä lännenaikoja! No mutta, sitten löytyi niitä hevosia. Näillä polleilla on lokoisat oltavat, ne saavat laiduntaa ja asustaa ulkosalla ympäri vuoden, eivätkä laitumet tällä ranchilla lopu hevillä kesken.

Ja ihkaelävä cowboy! Ääh eikun ihan wrangler vaan. Hevostenhoitaja-kouluttajamitäliemuuta. Tässä yksi parivuotias päättelemässä koulutustuntiaan.

Ja sitten oli seuraavan vuoro. Olipa mielenkiintoista päästä seuraamaan, kuinka hevoselle yritettiin saada satula ensimmäistä kertaa selkään.

Tämä yksilö oli tosi fiksu mutta myös arka. Wrangler meni tamman ehdoilla, ja harjoitutti välissä jalkojen nostoa, samalla totuttaen eläintä vieraisiin esineisiin kyljessään. (Tai näin tyhmänä turistina tulkitsin.)

Ja sitten hupsista vain, tamma antoi laittaa satulahuovan selkäänsä. Satulan kokeilu siirtyi kuitenkin toiseen päivään.

Me jatkoimme eteenpäin pienen poseeraussession myötä.

Saluunan (no se oli valjashuone) ohitse tänne:

Oli minun aikani saada yksityistunti lännenratsastuksessa.

 

Se osoittautui hyvin hikiseksi tunniksi. Wrangler ei ollut ihan ajatellut asiaa loppuun asti, vaan oli tuonut laitumelta Partnerin, vanhan ja viisaan vaellushepan. Niin viisaan, ettei se tehnyt ilmaiseksi mitään ja haistoi aloittelijan jo kaukaa. No, sainpahan muistutuksen ratsastuksen haastavuudesta ja hyvän treenin! Jouduin ohjastamaan lännentyylistä poiketen kahdella kädellä, kun yksikätisyys tuntui jähmeän pollen kanssa ylihaastavalta. Vaikka eipä näillä suitsilla sinäänsä mitään tehnyt, kun ohjien kuului olla löysällä, olipahan vaan vähän tutumpi olo. Ja voi apua kuinka korvissa käteni ovat, ja tämä ei ole lähelläkään sitä pahinta kuvaa!

Käänny polle käänny... Neck reining eli ei vedetä heppaa suusta vaan painetaan ohjia kaulalle.

Okei, noi oli ehkä ne edustavimmat kuvat katastrofitunnistani. Sain Partnerin sentään ravaamaan ihan nätisti ja ottamaan pari laukka-askeltakin, mutta sepä sitten siitä...

Nurmilinnulle oli varattu talutusratsastus, ja jotenkin olin luullut automaattisesti, että esiin astelee pikkuruinen shetlanninponi. No ei. Meinasin pudottaa silmät päästäni, kun 75-senttiseni käskettiin kivuta Partnerin selkään. Mutta sinne se tyttö meni ja siellä pysyi. Oli ihan haltioissaan.

Katsokaa nyt vaikka, she is a natural! Ihan hyvin täältä voi vilkutella samalla äidille.

Ai niin äitikin piti näistä ohjista kiinni...

Mites on, Nurmilintu, vieläkö mennään kierros?

She wants more!!

Rakkaani.

Sitten oli aika taputtaa heppaa kiitokseksi.

Kiitos, Partner!

Vaikka Partner olisikin kuulemma ollut ihan toista maata maastossa, jouduin vaihtamaan hänet minivaellukselta juuri kotiutuneeseen Hollywood-nimiseen palominoon vaellusta varten, sillä poika oli tiputtanut kengän kaviostaan.

Vaelluksella uskalsin jo sitten vedellä vain toinen käsi ohjilla.

Lähes neljä tuntia kipusimme rinteitä, kahlasimme vuoripurojen poikki, etsimme uusia reittejä puiden kaaduttua käytetyille traileille, laukkasimme mäkiä ylös ja ravailimme niitä harvoja sileitä pätkiä. Kuvailu vähän unohtui, mutta tässä lopuksi muutama kännykkäkuva reissulta.

12 vuotta sitten palanutta metsää. Metsäpalot ovat jokavuotinen riesa ja uhka alueen elinkeinoille ja asukkaille. Viime vuosina lähes kaikki palot ovat kuulemma olleet huolimattomuuden, eikä luonnon, aikaansaannosta.

Opettajani ja oppaani kertoili paljon luonnosta ja hevosista matkan aikana. Ihan huipputyyppi.

Välillä mentiin alempanakin pientä puroa seuraillen. Tuolla se jossakin metsän siimeksessä solisee. Huumaavasti tuoksuva ponderosa-mäntymetsä näytti hyvinkin suomalaiselta, kunnes erehtyi katsomaan tarkemmin aluskasvillisuutta: siellä kasvoi pikkukaktuksia!? Wranglerit näkevät täällä karhujakin suunnilleen kerran kesässä. Hurjaa.

Tuolta harjanteen takaa jotenkin kiersimme ja nousimme tänne. Ja sitten taas alas. Sulzer Gulch.

Ja arvatkaapa, mitä Nurmilintu olisi halunnut tehdä nähtyään meidän palanneen hevosten kanssa? Kovin se osoitteli heppaa ja sitten kenttää... Luulenpa, että herra M:llä on nyt kaksi hevostyttöä talossa. Mitähän seuraavaksi... Ehkäpä buutseja ostamaan?