My Happy Place

Minä olen tuo tuossa vasemmalla, ruskean Topper-ponin selässä.

Lapsena minulla oli unelma. Halusin niin monen muun pikku tytön tavoin olla heppatyttö. Mutta se ei monestakaan syystä ollut mahdollista. 27-vuotiaana olin vihdoin sellaisessa ansiotyössä, että rohkeuden kerättyäni pystyin myös taloudellisesti toteuttamaan unelmani ja lähtemään ratsastustunneille. Muistan vieläkin ne ensimmäiset tunnit, kun hervottomana pomppien yritin saada selkoa kevennetyn ravin saloista.

Ehdin käydä enemmän ja vähemmän säännöllisesti ratsastamassa kolmisen vuotta, kunnes aloin odottaa Nurmilintua ja muutimme Yhdysvaltoihin. Siitä alkoikin pitkähkö ratsastustauko. Ennen tätä kevättä olin ratsastanut viimeksi tavoitteellisesti keväällä 2011.

Nyt alkuvuodesta syntymäpäivälahjarahojen turvin lähdin etsimään itselleni tallia, jossa pääsisin taas vihkiytymään ratsastuksen saloihin. Jotenkin oletin, että homma olisi helppo: olinhan saarella, josta koko vallalla oleva ratsastustyylikin on saanut nimensä. Olin kuitenkin väärässä. Lähistöllämme on useita yksityistalleja, mutta ne eivät tarjoa hevosettomille tunteja. Yksi maalaistalli tekee bisnestä lähinnä vaelluksilla ja lasten ratsastustunneilla. Jäljelle jäi vain "paratiisin laita"(osuva suomennosväännös tallin nimestä...). Niin sotkuinen ja surkean näköinen parakkitalli, että silmiin sattui. Hevoset ja ponit olivat kuitenkin hyvinhoidetun oloisia, joten uskaltauduin kokeilemaan tunteja. Talli on ihan puhtaasti estetalli, jokaikisellä tunnilla taidetaan hypätä. Ja siihen opetuskin sitten valitettavasti melkeinpä jää. Pääasia tuntui olevan, että ravi ja laukka tehtäviin tottuneilla hepoilla onnistui kumpaankin suuntaan, ja sitten hypättiin, joka sinällään oli ihan kivaa. Totesin kuitenkin pian, että jollen halua hankkia itselleni kaikkia mahdollisia virheasentoja ikuisiksi ajoiksi päähäni pinttyneenä, tallin pölyt on pudistettava jaloista nopeaan.

Päädyin taas Googlen syövereihin, ja löysin kuin löysinkin kaksi hieman etäämmällä sijaitsevaa tallia, joihin päätin ottaa yhteyttä kertomalla tasostani, toiveistani ja tavoitteistani. Toisesta (isommasta ja hienomman kuuloisesta) tallista en ikinä kuullut takaisin päin. Toiselta tallilla tuli heti vastaus: onnistuu, soita ja varaa tunti.

Niin minä sitten tutustuin Ediin, vuosia sitten tänne Skotlantiin perhesyistä asettuneeseen hollantilaiseen ammattiratsastajaan. Hänen tallinsa näyttää silmään karkilta, sellaiselta idylliseltä vanhalta englantilaistilalta kivisine rakennuksineen. Hevosten hoidossa vallitsee kuri ja järjestys - kaviotkin putsataan suoraan pehmeään astiaan. Hevoset ovat hoikassa kunnossa, mutta Edin mielestä juuri sopivassa lihassa. Ehkäpä tässäkin on eri koulukuntia, sillä niin hyvää huolta Ed hevosistaan pitää, etten voi ajatella hänen aliravitsevan omiaan. Kun esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyvä yli 20-vuotias ratsuni kärsi kaulajumista, tilattiin sille shiatsu-hoitaja... Ensimmäisellä tapaamisellamme Ed jo kommentoi paikallisen ratsastustyylin leväperäisyyttä, ja minusta alkoi tuntua siltä, että nyt olin oikeilla jäljillä. Pääsin rautaiseen opetukseen kahdella hienolla hevosella, ammattilaisen yksityistunneille samalla hintaa, jolla osallistuisin suomalaisen keskivertoratsastuskoulun 8-10 ratsukon ryhmätunnille.

Tämä herrasmies on Todd. Pysähtyy jopa minun osaamattomissa käsissäni pelkästä ajatuksesta, herkkä suustansa ja kuuntelee istunta-apuja hyvin. Kivat askellajit. Tykkää kiusallaan nostaa päänsä ulottumattomiini suitsittaessa.

Tallin päärakennus. Kukka-amppelit ja kaikki! 

Tallin edeustalla on aina iso sangollinen omenoita ja porkkanoita. Työntekijä on täällä palkkansa ansainnut. 

Töiden jälkeen kaverien luo tarhaan käy Toddin tie. Hevosille on tilalla myös suuret laitumet, joilla iso osa tilalla kasvatettavista poneista laiduntaa vuoden ympäri. 

Ushie on Toddia hieman pienempi, hieman nuorempi, ehkä hieman taitavampikin. Ainakin rutkasti paljon haastavampi. Se ei anna mitään ilmaiseksi. Sen ravi on jotain järkyttävän suurta. Ushien kanssa saan tuta olemattomat taitoni, katsoa opittavaa vuorta silmästä silmään.

Toistaiseksi suurin voittoni Ushien kanssa on ollut saada jo pelkästään laukka nousemaan oikeaoppisesti, kun Toddilla viimeksi harjoittelin kolmikaarista kiemurauraa laukassa...

Olen siis löytänyt helmen. Oman onnenpaikkani. Jotakin, joka sytyttää jotakin nukkuvaa sisimmässäni. Herättää uinuvan itsensä kehittämisen haluni. Hukuttaa endorfeiiniin. Auttaa minua jaksamaan taas viikon eteen päin. Ja vieläpä ihmeellisen edullisesti.

Ja muuten, en ole ikinä ratsastanut näin lujaa: (Kiitokset videosta Dancing on four legs -blogin Essille!)