Ihan pakko on laittaa tänne muutama kuva tammikuisen Ameriikan-matkani yhdestä kohokohdasta, eli vierailusta amerikkalaisen perheeni uudessa kodissa Pohjois-Carolinassa. Jälleennäkeminen oli ihana, mutta samalla myös karusti todellisuuteen herättävä: 12 vuotta on todellakin pitkä aika.
Jotenkin sitä on niin läheisesti kiinni omassa elämässään, että ihan kuin omaa ulkoista vanhenemistaan ei oikein huomaa muuten kuin vanhoja valokuvia vertailemalla, jokapäiväinen elämä isoinekin tapahtumineen kutistuu päässäni vain muutamaan hetkeen. Mihin katosivat lukion kaksi viimeistä vuotta? Missä vaiheessa oikein valmistuinkaan yliopistosta? Menikö opinnoissa todellakin seitsemän vuotta? Eihän viisi vuotta ole vielä aika eikä mikään avioliitossa? Ja kuitenkin... 12 vuotta ei ole vain silmänräpäys. Amerikkalaiset vanhempani ovat eläneet lähes yhtä pitkän ajan uudessa elämäntilanteessaan kuin silloin, kun olin osa heidän perhettään Pennsylvaniassa. Heidän tyttärensä on muuttunut teinitytöstä kokeneeksi opettajattareksi. He ovat niin tuttuja, ja kuitenkin 12 vuotta näkyy heidän olemuksessaan, kuuluu heidän puheessaan. Mitä minussa näkyy, mitä puheessani kuuluu? Olisiko vihdoinkin aika ymmärtää, että olen kasvanut aikuiseksi? Ja kuitenkin mietin, missä menee se aikuisen tylsyyden ja nuoruuden huimapäisyyden raja, jonka toiselle puolelle en ikinä halua lopullisesti astua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti