lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kesäyön on onni omanani


Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Kävelen keskellä kesän koittoa läpi ruohikkoisen pihamaan. Aitan kynnyskivellä lepää pari vanhaa kahvikuppia, autioituneen hirsituvan ovenpieleltä löytyy mustunut kahvipannu. Kuljen metsän reunaan lähestyvän keskiyön viimeiset auringonsäteet silmiäni kutittaen. Jossakin kukkuu käki.




Olen sukuni entisen torpan mailla. Ruislintua en kuule, ja sieluni on surullulinen. Silti voin seisoa tässä, Eino Leinon unohtumattomissa säkeissä. Minulla on ikävä. Selittämätön, pakahduttava tunne rinnassa nostaa herkästi kyyneleet silmiin. Enkä oikeastaan edes tiedä, mitä ikävöin. En tiettyä paikkaa, kotia tai ruisleipää. En lapsuuden kesiä, Suomi-uuutisia tai salmiakkia. Ehkä ikävöin kuulumista. Sekä tietoa että tunnetta siitä, että olen paikassa, jossa tämän vanhan runon sanat ovat yhä elossa. Ne hengittävät kanssani samaa ilmaa, ja minä ymmärrän jokaiseen sanaan kätkeytyvän merkityksen. Enkä ole ainoa.


Voin seisoa tässä, laskea käen kukunnan, nähdä auringon laskevan vasta lähempänä puoltayötä. Katsoa pimeään metsään, huitaista hyttysen poskeltani. Haistaa alkavan kesän ilon ja odotuksen. Tämä kaikki on tuttua. Se soi lauluna sydämessäni. Näihin tuoksuihin, tuntoihin, ääniin ja maisemiin minä kuulun. Täältä minä tulen. Tätä säveltä sydämeni laulaa. Kesäyön on onni omanani. 

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Ja tässä seisoin lähes vuosi sitten heinäkuussa. Sulle laulan neiti, kesäheinä... Edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie. Se tie on ollut hämäräinen kauan. Liian kauan. Yhä on. Mutta tässä kesäyön hetkessä oli hyvä olla. En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri... Kuuluin taas hetken johonkin. Täältä tulin. Täältä lähdin. Tätä kannan aina mukanani. Kädessäni, elämässäni, on onnen kulta.



Kun aika seisoo ja nukkuu tuuliviiri, kun seisoo maalla, johon juureni lapsena kasvatin. Suomi on pyyhkäissyt hellän jälkensä sieluuni. Yön puolihämärä, sydänkesän ja sydämeni suuri hiljaisuus. Olla vain, tässä ja nyt. Kesäyön on onni omanani.

Käännyn ja palaan, edessäni hämäräinen tie. Tuntemattomahan tupaan se vie.



Eino Leino: Nocturne 1903

Ei kommentteja: