moderni Joona kalan vatsassa

Eli työn nielaisema mutta silti hengissä oleva tyttönen täällä taas :) Opetustyö reippaan ajomatkan päässä kotoa ja täydet tuntimäärät ovat vieneet kaiken energiani viimeisen kahden kuukauden aikana. Viikonloppujakin on mennyt töiden merkeissä, ja tämä viikonloppu taitaakin olla ensimmäinen, jolloin oikein kunnolla pääsen sukeltamaan pintaan haukkaamaan happea. Ihan pikkiriikkiseksi hetkeksi. Sitten painun taas syvyyksiin ja yritän sinnitellä seuraavaan perjantaihin.

Tarkoitus on kuitenkin tätä blogia edelleen kirjoitella. Tulossa on ainakin keski-eurooppailen syyspiirakka ja kylpyhuoneen muodonmuutos. Tässä kuitenkin vielä asukuvaa ensimmäiseltä opetusviikolta, jolloin oli vielä lämmin. Hamosen sävy enteilee sukellusta syvään siniseen...





Asusteina olivat nämä ihanat ystäväni tekemät helmikorvakorut ja -rannekoru.



Voimia ja iloa syksyynne!

Hanko five years later

Viisi vuotta sitten muutimme pois Hangosta, jossa olin vuoden opetellut elämää tuoreena rouvana. Asuimme aivan kauniin Itäsataman tuntumassa, vanhan puutalon kivijalassa. Kesällä Hanko oli kaunis. Talvella se oli näyttänyt meille myös nurjemman puolensa. Iloiten jätimme sille hyvästit.

Nyt oli aika palata. Ihan pikaiseksi hetkeksi vain, nauttimaan Hangon parhaista puolista. Tutkimaan, mitä oli mennyt, mitä tullut tilalle. Tämän kesän viimeinen yhteinen vapaapäivämme.

Paljon oli jäljellä vanhaa. Meri, purjeveneiden parvi Itäsatamssa.




Vanhat makasiinit turvallisen punaisina, ihmisiä terasseillaan kesästä nauttien. Jykevä kirkko yksinään mäellä, seuranaan vain vähän kauempana se vesitorni, josta hyvällä säällä näkee jopa Bengtskärin majakan.





Uljas Bulevardi, vanhan työpaikkani ikkunanäkymät.




Kävelykatu pienine vaatekauppoineen, joista aina löytää merkkivaatteita hyvällä alennuksella alennusmyyntien aikaan. Vain Leipäsatama oli hävinnyt. Se tunnelmallinen leipomo-kahvila, jonne oli kiva piipahtaa kunnon haudutettua teetä juomaan. Jos se vain sattui olemaan auki.

Toki paljon oli uuttakin tullut tilalle. Kuuluisalle Casinolle oli ilmestynyt sushi-ravintola Hanko Sushi. Siellä nautimme lounaan merinäköalalla, vaikka sää olikin vähän pilvinen.




Voin lämpimästi suositella, oli hyvää ja ei vienyt edes viimeisiä pennosiamme :)



Ja ne uimakopit. Voi kuinka toivonkaan, että olisin elänyt Hangon kulta-aikana. Aikana, jolloin pitsihuvilat hohtivat uutuuttaan, suuri kylpylä veti puoleensa hoitoihin tulevia asiakkaita ja alkuperäiset uimakopit täplittivät rantahietikkoja. Kun uima-asut näyttivät hassuilta ja kenelläkään ei ollut minnekään kiire...








Heippa hetkeksi! Nyt on vapaapäivät hetkeksi muisto vain, huomenna minusta tulee taas opettaja.

Ei enää ikinä kaupan pestoa!

Niin hyvää ja helppoa. Omatekoinen pesto siis. En voinut uskoa makuaistiani, kun omatekoista pestoa ensi kertaa maistoin. Voiko pesto olla näin raikasta, näin maukasta, näin hurmaavaa? Kyllä voi. Kunhan unohtaa ne kaupan purkit.




Miksi en ole kokeillut tätä aiemmin? No kun luulin, että tekeminen vaatisi tehosekoitinta. Lopulta kuulin, että onnistuuhan tämä sauvasekoittimellakin. Jopa meidän ikivanhalla sellaisella.

Tässä ystävältäni saamani ohje. Määrissä kannattaa luottaa ennen kaikkea omaan makuaistiin.

VIHREÄ PESTO (n. 4 ruoka-annokseen)
1 dl pinjansiemeniä
1 iso basilikapuska tai 2 pientä
1,5-2 dl oliiviöljyä
1,5 dl parmesaaniraastetta
2 valkosipulinkynttä
1 rkl sitruunamehua
1,5 tl suolaa
1/2 tl sokeria
1 tl mustapippuria

Murskaa pinjansiemenet ja basilika tehosekoittimessa. Lisää muut aineet ja sekoita tehosekoittimessa. Öljyä ja pippuria voi lisäillä maun mukaan.

Täydellinen curry?

Niin kauan kuin muistan, on mieheni rakastanut intialaista ruokaa. Niin kauan kuin muistan, on hän halunnut oppia valmistamaan intialaista ruokaa. Niin kauan kuin muistan, ovat curry-tekeleemme olleet vähän sitä ja tätä. Kunnes nyt, tänä kesänä, mieheni taisi löytää oikean polun. Tätä pitkin tulemme kulkemaan, ja todennäköisesti mutkan takaa paljastuu vielä täydellisempiä curreja, mutta juuri nyt tämä on parasta mitä mieheni osaa laittaa.

Ohjeen pohja on Jamie Oliverilta, jota on muokattu, maisteltu ja muokattu uudelleen aikas monta kertaa jo. Valmista currya tästä saa noin 10 hengelle.


2 pkt maustamattomia kanan rintafileitä suupaloiksi pilkottuna
2 tennispallon kokoista sipulia silputtuna
2 punaista chiliä pienittynä
5 cm pala inkivääriä raastettuna
10 valkosipulin kynttä puristimella puristettuna
2 prk S-kaupan chili-tomaattimurskaa
1/2 - 1 prk kookosmaitoa
Kurkumaa (lähinnä väriä antamaan, joutuu laittamaan TOSI paljon)
1 puska tuoretta korianteria
Voita
Öljyä

Mausteseos:


2 rkl fenkolinsiemeniä
2 rkl jeeransiemeniä (juustokumina)
2 rkl korianterinsiemeniä
1/2 rkl sarviapilansiemeniä
1/2 rkl kokonaisia mustapippureita
2 mausteneilikkaa
puolikas kanelitanko
3 mustan kardemumman kukkaa
1 tl suolaa

Ohjeet
1. Valmista mausteseos ja hakkaa sitä hieman huhmareessa rikki.
2. Ruskista kananpalat, mutta jätä kana vähän raa'aksi
3. Siirrä kananpalat syrjään
4. Silppua sipulit ja ruskista ne voissa ja öljyssä (voita saa olla reilusti)
5. Silppua chilit (halutessasi voit poistaa siemenet sisältä, jos et halua niin tulista)
6. Kun ruskistus on loppuviivalla, kerää sipulit pannun toiseen laitaan ja kaada tyhjälle alueelle öljyä. Kaada mausteseos öljyn joukkoon ja lisää öljyä vielä päälle.


6. Lisää chilit ja purista valkosipulit ruskistettavan maustemassan joukkoon. Raasta inkivääri joukkoon myös.
7. Kääntele maustemassaa vähän aikaa ja sotke se sitten sipulin kanssa.



8. Lisää chilitomaattimurska ja kääntele.
9. Lisää kananpalat ja kookosmaito.
10. Keittele seosta hiljaisella lämmöllä pitkään ja hartaasti.
11. Lisää silputtu korianteri





Palan painikkeeksi saframiriisiä ja naan-leipää. Miksei myös mangolassi ja tietysti raithaa.


Toistaiseksi toimivimman naan-leivän reseptin olen löytänyt Garam Masala -blogista. Sieltä löytyy kaikkea muutakin ihanaa intialaista :)

Lempikahvilani

Jo ajat sitten lupailin kahvilapostausta, mutta aihe jäi odottamaan uusia kahvilakäyntejä. Lopulta totesin, että koska taloudellinen tilanteeni ei antanut mahdollisuutta tehdä laajaa kahvilatutkielmaa, esittelen teille tämänhetkisen top 2 -listani ostoskeskuslempparillani täydennettynä.

Siis jos minulla olisi aikaa ja rahaa, olisin kyllä kahviloiden vakioasiakas. Niissä on niiiin kiva istuskella, jos kahvilan sisustus, tarjottavat, ihmiset ja maisemat - tai ainakin pari näistä kriteereistä - luovat kahvilasta jollain tapaa erityisen. Metsien asukkina löysin kahvilat vasta todella myöhään, joskus lukioiässä. Sitä ennen kahvila oli minulle yhtä kuin jäätelöannos joka vappu Jyväskylässä Ruthin baarissa, hikinen huoltoasemapysähdys reissun puolivälissä ja viulutuntia odotellessa nautittu suklaapusu konservatorion kahvilassa.

Lukioaikoinakaan en voi kehua löytäneeni kahvilaa isolla K:lla, sillä Jyväskylässä ei juuri sielukkaita kuppiloita tuolloin ollut. Tai minä en niitä ainakaan löytänyt. Sitten menin Saksaan. Löysin ne kahvilat. Pienet, savuiset, toinen toistaan persoonallisemmat. Kauniit vanhan kaupungin rakennukset. Erikoiskahvit, kevyet ja vähemmän kevyet lounasannokset (joita muuten edelleen harva kahvila meillä tarjoilee).

Yhden vuoden asuin myöhemmin Hangossa. Sielläkin kahvilat olivat melko persoonattomia ja sulkeutuivat viimeistään klo 16. Ihmettelin aina, miten ne pysyivät pystyssä. Kuka työssä käyvä niissä ehti käymään? Vasta Turku toi lohtua Keski-Euroopan -kaipuuseeni...


Leonidas



Ostoskeskukset ovat täynnä ketjukahviloita. Niistä suosikkini on Leonidas. Tylsä ja kliininen ulkoisesti, mutta kahvi on aina hurjan hyvää ja mukaan saa joka kerta erilaisen suklaakonvehdin. Tällaiselle suklaafriikille ehdoton pysähdyspaikka siis suklaahampaan kolottaessa kesken shoppailun.





Café Art



Vanhassa kivitalossa Aurajoen rannalla useampikin Vuoden Barista -tittelillä kruunattu herrasmies taiteilee Turun parhaat lattet, capuccinot ja muut kahviset italialaisjuomat. Täällä miehenikin oppi nauttimaan kahvista, eikä vähiten myöskään siitä syystä, että erikoiskahvin saa täältä laktoosittomaan maitoon. Teenjuojiakaan ei ole unohdettu, irtoteelaatuja on lukemattomia ja teetä saa matkaansa varmaan melkein puolisen litraa kivassa kannussa. Lisäksi paikan leivonnaiset ovat, vaikkakin hintavia, aina todella herkullisia. Kylminä talvipäivinä sisällä voi rentoutua höyryävän kupposen äärellä vaihtuvia taidenäyttelyitä tutkaillen, jollei seura ole hyvää ;) Kesällä on taas ihanaa istuskella ulkona Aurajoen törmällä.









Mansikkapaikka





Tämän kahvilan löysin vasta tänä keväänä (tosin olin jo monesti sen ohitse yliopistolta pyöräillyt), mutta se nousi heti suosikikseni. Wanhan kerrostalon yksiössä toimiva kahvila on sisustukseltaan hauska vanhanaikaisromanttinen sekamelska, todella kodikas. Omistajarouva on paikan sielu ja ne herkut... isonisoja kaakkupalasia, suolaisia piirakoita ja salaatteja mansikoilla ryyditettynä, aah. Oiva lounasvaihtoehto myös!








Jatkossa tahtoisin käydä ainakin Apteekkimuseon kahvilassa. Ihan hävettää myöntää, että viiden Turku-vuoden jälkeenkään en ole siellä vielä käynyt. Mitkä ovat teidän lempikahviloitanne koti- tai muilla paikkakunnilla? Olisi kiva tietää :)

Hyvästi, helteinen heinäkuuni

Sain nauttia heinäkuussa ihanasta Suomen kesästä. Vaikka matkajalkani vipattaakin jatkuvasti kärsimättömästi, olen oikeasti kuitenkin ollut todella onnellinen näistä helteistä. Heinäkuun helteisinä viikonloppuina sain monta rentoa lomakokemusta.

Kirkasvetinen järvi, hiekkapohja, rakas Tahvonkaiseni ja sisareni Lumpukka (salanimi, heh), siitä on kaunis kesäpäivä tehty. Tahvonkainen osoittautui vedessä pakokauhun saavaksi pelkuriksi, kun taas nuorempi neiti hyppi ja pomppi kepin perässä, vaikka tassut eivät ylettäneet edes pohjaan. Koirien kanssa on niin kiva touhuta.





Hiljaa lipuu lauta... Ystävien vanhempien mökkiparatiisi Rautalammilla.







Ratsastusharrastuksessani koin yhden suuren onnistumisen kokemuksen, josta epäilen kunnian kuuluvan kuitenkin vain ja ainoastaan osaavalleni ratsulle Lolalle. Hepankääntö (eli etuosakäännös) ensimmäistä kertaa elämässäni, ja minun standardillani tämä meni ihan nappiin :D






Yhdet häät kesässä kuuluu olla. Tänä vuonna olin neiti sinivihreä...



Vaan häiden jälkeen löysin itseni puskasta. Ah mikä look!



Tästä ei ole kulkenut Asta-myrsky, vaan nelipyöräinen metsänsyöjä. Puskaretkeilijät erakon ex-savusaunamökkiä korpipuron rannassa kivenheiton päässä vanhalta pontikankeittokiveltä etsimässä.



Löytyihän se, mutta herrashenkilö ei valitettavasti ollut itse erakko. Tänne ei kukaan ikinä voi eksyä, se on varmaa.



Korpiauringonlasku on kaunis sekin. Isieni maiden tienoilla.



Millaisessa ympäristössä sinun sielusi lepää? Entä mitä sinä muistat heinäkuusta vuonna 2010?

Louis Vuittonin inflaatio ja oudot muoviglitterkynnet

Kesätyöni ruokakaupan kassalla alkaa lähenemään loppuaan. Mitä opin? Kärsivällisyyttä, asiakaspalvelua... Tässä muutama sieltä täältä poimittu hajanainen huomio.

Ihan ensimmäiseksi minun täytyy nostaa hattua niille uskollisille kassatyön tekijöille, jotka jaksavat hymy huulilla tehdä töitä vuodesta toiseen. Työ sinänsä on melko helppoa, mutta juuri helppoudessa piilee työn raskauskin. Ei ole nimittäin helppoa hymyillä aina ja joka tilanteessa mitä mielenkiintoisimmille asiakkaille. Ei ole helppoa istua tuntitolkulla päätteen ääressä, keskellä plip plip plip -äänimaailmaa ja sanoa aina samat sanat hei, päivää, kiitos, olkaa hyvä, näkemiin ja hyvää päivän jatkoa.

Suurin osa asiakkaistani on hyväntuulisia, ystävällisiä ihmisiä, joita on ilo kohdata. Toki on myös ihmisiä, jotka eivät oikein jaksa kassan kanssa kommunikoida tai jotka muuten vain ovat vähän huonolla tuulella. Koen onnistuvani, jos saan heidänkin huulillaan välähtämään hymyn ja ystävällisen sanan. Oikein kurjat kohtaamiset voin onneksi laskea yhden käden sormilla. Tosin yksi näistä kaivelee mielessäni varmaan pitkään. Onpahan nyt sitten koettu sekin, millaiselta tuntuu, kun minua pidetään koneena, alempiarvoisena ihmisenä, jota voi komentaa kuin viimeisetkin kärsivällisyysrippeensä kadottanut vanhempi pahan uhmakohtauksen saanutta 4-vuotiasta lastaan. Enkä minä edes ollut epäkohtelias.

Kassatyö on avannut minulle myös mielenkiintoisen ikkunan muotimaailmaan. Makuasioistahan ei sovi kiistellä, mutta mutta... Ensinnäkin Louis Vuittonit ovat pahan inflaation kourissa. ;) Olen laatumerkkien vietävissä, mutta en ole koskaan ihaillut Louis Vuittonia sen kummemmin. Itse asiassa olen ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat näitä mielestäni rumia logokirjaimin kuvitettuja laukkuja.



Itselleni kelpuuttaisin vain jonkin vaalean yksivärisen Alman tai Pont-Neufin, joita en kuitenkaan ole bongannut livenä yhtäkään.





Kuvat ovat täältä ja täältä ja täältä.

Tosin kauniimpiakin laukkuja löytyy ja halvemmalla... Mutta jokin kumma näissä Vuittoneissa siis on, sillä joka päivä bongaan yleensä vähintään kaksi Vuittonia lompakoista isompiin käsilaukkuihin, ja nimenomaan näinä ruskeina monogrammiversioina. Teineistä jo mummo- ja vaari-ikään ehtineisiin asiakkaisiin. Louis Vuittoneita heiluu joka puolella. Miksi? Onko tämä jokin samanlainen juttu kuin 1990-luvun alussa Levis-villitys? Perusfarkkuja kalliilla, mutta ne vain piti saada. Nyt farkut ovat vaihtuneet luksuslaukuiksi, jotka eivät välttämättä ole edes kauniita. Mutta jokainen tietää niiden maksavan maltaita, on siis coolia omistaa sellainen. Näinkö? Jos Vuitton on vain muotivillitys, povaan sen laantuvan piakkoin, sillä tätä vauhtia siitä on tulossa hyvin epäcool. Eihän ole kivaa omista sellaista mitättömän näköistä luksustuotetta, joka löytyy naapurin mammaltakin, vai kuinka? ;)

Toinen bongaamani muoti-ilmiö ovat glitterilakalla suditut rakennekynnet. Kynnet ovat puhuttaneet blogissani aiemminkin, eli tietänette, että sopivan pituiset kauniisti lakatutu kynnet viehättävät minuakin. Tämä kesätyöni on vain saanut minut pohtimaan, kuinka isoja eroja eri kynsientekijöiden välillä on ja mikä saa ihmiset käyttämään glitterikotkankynsiä. Suurin osa silmieni alla vilahtelevista kynsistä kun näyttää kaikkea muuta kuin luonnollisilta. Ne näyttävät yksinkertaisesti muovisilta. Rumilta. Ja tämä ihme glitterivärivillitys vain jotenkin korostaa kynsien muovisuutta. Pinta ei näytä aidolta. Haluaisinko itselleni tällaiset kynnet? No en. Mitä mieltä te olette? Tosin... kun kerran aina lämpenen ihme muotijutuille ihan viimeisten joukossa, lienee oletettavaa, että minulta voi bongata vuoden päästä tällaiset kapistukset. Huoh.


Kuva täältä.

Lopuksi on pakko todeta, että taas kerran olen huomannut, kuinka tärkeitä hyvät työtoverit ovat. Iso osa työssä viihtymistä on heidän ansiotaan. Toivottavasti minäkin olisin aina ihminen, jonka näkeminen työpaikalla ilahduttaa, jolta tietää aina saavansa apua ja jonka kanssa on mukava vaihtaa edes muutama sananen.

Reseptiä pukkaa pullalaatikosta

Tekikö sinun mummosi, mummisi, mammasi sinulle pullalaatikkoa, kun olit pieni? Minulle tämä herkku on todellinen nostalgiapläjäys, sillä en muista kenenkään muun kuin mummini sitä ikinä valmistaneen. Olisikohan äiti kuitenkin joskus?

Tein jokin aika sitten leipäkoneella kaneli-rusinaleipää, joka jäi osittain kuivahtamaan, kun mies mokoma ei muka rusinoista leivässään välittänyt. Myös pari patongin kannikkaa oli leipäpussissa jäljellä, ja minähän tyttö vähän sisuunnuin. Ei, en taas halua heittää ruokaa hukkaan! (Voiko mikään olla ärsyttävämpää, kuin vanhentuva, pilaantuva ruoka joka vain jotenkin unohtui syödä oikeaan aikaan?) Ja silloin se välähti. Mummin pullalaatikko olkoon pelastukseni!

Hain vähän neuvoja Marttojen leipävanukasohjeesta (Penninvenyttäjän keittokirja), ja tässä tulos:



Pullalaatikko

8-10 viipaletta kuivahtanutta leipää tai pullaa (minulla siis sitä kaneli-rusinaleipää ja pari patongin kannikkaa)

hilloa (kaapista löytyi omenahilloa, mikä sopi loistavasti kanelileivän kanssa, potkua tuomaan lisäsin sekaan vielä vähän puolukkahilloa)

2 kananmunaa
5 dl maitoa
1 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria (jos käytät pullaa, voi sokerit jättää pois)

Sekoita munat, sokerit ja maito keskenään. Kasta leivänpalaset molemmin puolin seokseen ja lado kerroksittain uunivuokaan hillon kanssa. Jätä yksi leipäkerros päällimmäiseksi. Kaada maitoseos lopuksi koko komeuden päälle. (Vuoan on hyvä olla sen kokoinen, että koko sisus peittyy sopivasti maitoon.) Paista 200 asteessa n. puoli tuntia. Tarjoile ehdottomasti maidon kera (siis maito kulhoon pullalaatikon seuraksi)!

saaristossa Thaimaassa eli miniloma turkulaisittain

Minulla oli työviikkojen välissä yksi ainokainen vapaapäivä, maanantai. Jostain sain päähäni, että nyt lähdetään käymään saaristossa. Jostain olin myös lukenut, että Iniön saarella on kesäisin vallan mainio Thai-ravintola. Sinne siis.

Jokaiselle, joka kaipaa veneretkiä saaristossa, voin suositella saaristojen yhteysaluslauttareittejä, sillä ne ovat yleensä ilmaisia (poikkeus on kai Houtskär-Iniö -väli) ja osa matkoista on ihan hyvän pituisia, kuten esim. Kustavi-Iniö 25 minuutin merimatkallaan on. Kannella ehtii nauttia vaikka pullakahvit.





Iniö oli jo paikoin meille tuttu, sillä kolmisen vuotta sitten telttailimme Rengastien läpi yöpyen mm. Iniössä erään mummon pihalla, kun saaren ainoaa leirintäaluetta uhkasi heti aamutuimaan jalkapallo-ottelu. Suosittelenkin kaikille B&B-tyyppistä majoitusta :)

Ennen lounasta etsimme kivat kalliot, joilla lueskelimme ja nautimme auringon lämmöstä.







Paluumatkalla autolle näin elämäni ensimmäisen kyyn luonnossa. Kylläpä se sihisi miehen sitä kepillä heinikosta houkutellessa...



Saaristoidylliä:












Ajoimme ohi mummovaaran.


Tosin ainut rollaattorilla liikkunut reitin varrella oli paappa...

Ja sitten Thaimaahan!




Kokilla oli todella kova kiire ja nuori tarjoilijatyttönen oli läkähdyksissä, mutta ruoka oli todella hyvää.

Nautaa vihreässä curryssa:


Thaimaa-klassikko mietojen makujen ystävälle eli kanaa ja cashew-pähkinöitä vei kielen mennessään. Tänne on tultava uudelleen.



Illalla ajoimme vielä ystäviemme iki-ihanaan vaaleanpunaiseen kotiin meren rannalle Paraisille saunomaan, uimaan ja grillaamaan. Ihana päätös illalle. Ja minäkin sain talviturkkini heitettyä Itämereen, vaikka kyllä se mokoma vielä aika kylmää oli!