Marraskuista Skotlantia ja salainen puutarha

Hyvää marraskuun viimeistä viikonloppua! Vietin viikko sitten lauantaipäivän maaseudulla, ja sain ikuistettua kännykälleni monta palaa Skotlantia. Tässä teillekin muutama.

Oletteko lukeneet F. H. Burnettin kirjan Salainen puutarha? Jos ette, suosittelen lämpimästi vaikkapa joulunaluslukemiseksi. Itse luin sen joskus lapsena, enkä tuolloin tiennyt mitään brittiläisestä (puutarha)kulttuurista. Jotakin olin kuitenkin osannut kuvitella oikein, sen todisti käyntini tässä muurien ympäröimässä puutarhassa. Tällaiset walled gardens eli muurin ympäröimät puutarhat ovat jotakin todella brittiläistä. Mitä pidätte?

Translation: A few pics of the Scottish countryside and a visit to a walled garden in late November.

Mitä, missä ja milloin?

Skotlanti. En ikinä haaveillut tästä maasta. Mielessäni se oli vain yksi synkkä pohjoinen maa muiden yhtä synkkien joukossa, ekstrasateella vain. Miksi vaivautua, kun samankaltaisesta säästä joutuu nauttimaan Suomessa vuositolkulla?

Linnunp***aa. Paljon. Siinäpä päällimmäiset tunnelmani ensimmäiseltä tutustumiskäynniltämme. Herra M ihaili vanhaa kaupunkia, aavaa merta, historiaa, Braveheartia ja mitälie. Minä näin vain jättimäärät linnunkakkaa ja pohdin todennäköisyyksiä sille, montako kertaa lörtsyn saa päälleen ei vuodessa vaan kuukaudessa.

Täällä kuitenkin nyt olemme. Enkä ole saanut kakkaa päälleni, vielä. Ulko-ovenkahvamme, lukko ja koko oven edusta sitä oli kyllä täynnä ilmeisesti jonkin kesäisen pääskynpesän jäljiltä. Pesä oli tuhottu, mutta kukaan ei ollut välittänyt siivota jälkiä. Mitäpä sitä turhia.

Syyskuu oli myöskin yllättävän vähäsateinen. Ja ehkä lokakuukin. Marraskuu on ollutkin sitten ihan liian sateinen. Paikallisetkin valittavat.

Ehkä sieluni on kuitenkin jo vähän lämmennyt kaupungille. Ja merelle. Ja historialle. Onhan se ihan hienoa viettää seuraavat kolme vuotta kaupungissa, jonka voisi kiteyttää kahteen sanaan: golf ja yliopisto.

Kaupunki väittää olevansa golfin syntysija (vaikka ne kaikkialle ensin ehtivät kiinalaiset ovat todistetusti pelanneet hyvin samankaltaista peliä vuosisatoja ennen näitä skotteja).

Golf näkyy kaikkialla. Jopa meidän lähileikkipuistossa on kyltti "No Golfing". No, onhan siinä vähän sitä viheriötä. Ja kotiamme vastapäätä on vanhainkoti, ja voisin vaikka laittaa pääni pantiksi, että ne ikivanhat ladyt, joiden näin hitaasti mutta varmasti asettelevan vähintään yhtä vanhan näköisiä golfbägejään keskelle risteystä parkkeerattuun autoon, olivat hoitokodin asukkaita. Ne mokomat olivat lähdössä parantamaan reumatismiaan ja vetreyttämään tekoniveliään golfkentälle. Ottakaapas oppia, kaikki te Suomessa askartelevat ja televisiota tuijottelevat hoitolamummot ja -vaarit! 

Suuren rannalla sijaitsevan golfkentän reunoja taas viistää todella hyvä pyörätie. Siinä kelpaa ajella, mutta pitää muistaa varoa viuhuvia palloja... Epätyypillistä eivät myöskään ole yksityissuihkarien ylilennot, leffatähdet ja viiden tähden hotellin golfvieraita lennättelevät helikopterit.

Yliopisto taasen on Skotlannin vanhin, ja koko englanninkielisen maailman kolmanneksi vanhin. Undergradit vaeltelevat punaiset viitat hulmuten pitkin piennarta kunnon Harry Potter -tyyliin. Täällä alkoi myös Prinssi Williamin ja Katen rakkaustarina. Ehkäpä kaupunki on myös jonkin uuden alun näyttämönä meidän piskuiselle perheellemme. St Andrews ja Herra M:n tohtoriopinnot pistivät ainakin oman elämäni mullin mallin. Itketty jo on, ehkä nyt sitten pitää vaan nauraa.

Translation: St Andrews, the city of golf and home to the third oldest university in the English speaking world, AND Mister M's PhD studies have turned my world upside down.

Kolme vuotta

Nurmilintu täytti tänään kolme vuotta.

Minun pikkuiseni. Edelleenkin. Ja kuitenkin jo niin iso.

Kaksi vuotta neljä kuukautta hän kasvoi keskellä uuden maailman miljoonakaupunkia. Piti pilvenpiirtäjiä normaaleina, tunsi lähiaamiaiskahvilan. Rakasti Starbucksin juomien maitovaahtoja. 

Kahdeksan kuukautta hän ennätti tutustua toisen passinsa maahan, moderniin mutta niin kovin syrjäiseen. Kävellä metsässä, haistella järvien tuoksua. Ihmetellä puhumattomia ja tervehdyksiä kuulemattomia ihmisiä. Nauttia parvesta iloisia lapsiystäviä. Viipyä rakastavien isovanhempien sylissä.

Sitten hän vaihtoi taas maata. Tuuliselle saarelle, keskelle suurta merta. Pieneen parinkymmenen tuhannen ihmisen ikivanhaan kaupunkiin, jossa yliopistokin on seissyt vankkana jo viimeiset 600 vuotta. Täällä on jotain tuttua molemmista hänen aiemmista maailmoistaan, mutta silti kaikki taas kerran niin omanlaistaan. Minun pieni urhea tyttöseni.

Tänään kävimme herkuttelemassa italialaisella jäätelöllä. Sekin hyvin historiallinen paikka. Nyt meillekin - ehkäpä synttärijäätelöstä tulee traditio. Uusiin seikkailuihin alamme ainakin olla valmiit, come what may!

Translation: Nurmilintu turned three today. And this is the third country she has lived in since she was born. Time to celebrate with some Italian ice cream. Our brave little girl!

From the shores of Lake Michigan via the shores of the Baltic Sea.. to the shores of the North Sea

Elämäni on niin kummallista. Sen käsittämiseen on mennyt viimeiset puoli vuotta, enkä vieläkään ole ymmärtänyt yhtään mitään. 

But I am back. 

And I'll be back. 

Promise.

Järjestystä elämään

Huoh! Nyt, liki kolmen kuukauden Suomessa olon jälkeen voin vihdoin sanoa alkavani taas pikku hiljaa kotiutumaan. Samalla, kun kodissamme esineet alkavat löytää paikkaansa, oman pääkoppanikin sisäinen kaaos tuntuu alkavan osoittaa järjestäytymisen merkkejä. Monia asioita on tullut pyöriteltyä mielessä ihan Suomi-USA -vertailunakin, mutta niiden jäsentäminen fiksuksi postaukseksi odottelee vielä hieman selväjärkisempiä päiviä. Meanwhile, ajattelin esitellä teille uusvanhaa kotiamme. Mehän siis muutimme takaisin pankin omistamaan hulppeaan 53,5 neliön kaksioomme (jenkit kuolisivat varmasti jo pelkästä ajatuksesta). Mutta koska meitä palasikin kahden sijasta kolme, meni kotijärjestyskin vähän uusiksi. Tänään pääsette kurkistamaan Nurmilinnun sviittiin, joku toinen päivä esittelen sitten keittiön, kodinhoitohuoneen, kylppärin, saunan, makuuhuoneemme, ruokailuhuoneemme, olohuoneemme, vaatehuoneen ja eteisen ;) (Ja kuvat ovat taaaas valitettavasti kiireessä puhelimella napsittuja JA voisin vannoa, että tämä pahuksen tablettisovellus huonontaa niitä entisestään.)

 

 

Nurmilintunen pitää siis majaansa entisessä makuuhuoneessamme. Pinnoille ei tarvinnut tehdä mitään (tai no, verholauta kyllä pitäisi maalata valkoiseksi), tekstiileillä tästä tuli pienen lintuprinsessan huone.

 

 

Niin se verholauta. Ja vanhat ruskeat sälekaihtimet pitäisi poistaa, tilalle etsiä valkoinen pimennysverho. Patterin edusta odottaa lasten pöytää, jota yritän metsästää käytettynä, ja pieni hyllykkö söpöä pastellimaalia pintaansa. Vaan on jotain saavutettukin, vai mitäs tuumaatte matosta?

 

 

Tein sen ihan itse ontelokuteesta. Se on meidän mielestä aika kiva.

 

 

 

Pienelle pieni naulakko. Perhonen oikealla on Nurmilinnun tärkeä muisto Yhdysvalloista. Anteeksi, Butterfly.

 

 

 

Kuvat seinällä ovat kaukaiselta Malesian-matkaltamme. Ehkä niitä pitäisi päivittää, mutta onpahan jotain sentään seinällä.

 

 

 

 

Herra M:n rakennusteknisiä saavutuksia niin keskellä kuin kummallakin sivulla.

To be continued...

 

 

Paluu, osa 3

Uhuh, paluupäivitykset jäivät totaalisesti kahden viikon kuraankuollutkuttuflunssan jalkoihin, mutta nyt elämä alkaa taas voittaa, joten ehkä tämäkin blogi hiippailee hitaanlaisesti lähemmäs reaaliaikaa. Sitä odotellessa vielä muutamia tunnelmakuvia kotoa lähtömme jälkeisestä järjestyksessään viidennestä majapaikastamme, eli vanhasta nykyisestä kodistamme Suomen Turussa, täl puol jokke.

 

Saavuimme Turkuun tammikuun kolmanneksi viikoksi. Ja yhä vieläkin on kovasti sellainen olo, että se oma koti jäi sinne Chicagoon... Tästä kuvasta on onneksi menty jo paljon eteenpäin, mutta yhä vieläkään meillä ei ole esim. ruokapöytää ja Nurmilinnun sänkyä odotellaan vielä saapuvaksi merimatkaltaan. Chicagon koti ehti kaikkine puutteineenkin tulla kodiksi. Jokaisella esineellä oli paikkansa, ja nyt täällä mikään ei tunnu löytävän paikkaansa... Minulla on koti-ikävä.

 

 

Ennen flunssaa olin vielä suhteellisen elävän kirjoissa. Iloa löytyi mm. kaupasta löytyneistä lähes amerikkalaisen veroisista kaurahiutaleista.

 

 

Eikä tuo saaristokaan mikään miinus ole!

 

 

Täytin siinä tohinassa taas vuosiakin, huoh. Herra M ja Nurmilintu kävivät vähän kaupoilla:

 

 

Tämä päivänsankari alkoi vain olla jo aika kuollutta kamaa. Muuttaminen on kamalaa.

 

 

Pakkanen tuntui sentään hyvältä. Ja voi mitä luksusta onkaan lämmittää auto! Tästä piti ihan ottaa Instagram-kuva Ameriikan-ystäviä varten.

 

 

Nurmilinnun kanssa päästiin muutaman kerran ulos ennen kuin flunssa otti selkävoiton. Tästä se sitten lähti, tämä Suomi-elämä.

 

Paluu, osa 2

Sekalaisia tunnelmia, huonolaatuisia kuvia, palanen kaoottista elämäämme kuitenkin.

Se oli joulukuun 30. päivä, kun saavuimme lämpöiseen Suomeen. Poistuimme Chicagosta ihan viime tipassa varmaankin, Polar Vortex taisi sujuvasti sekoittaa lennot ja kaupungin elämän heti lähtöämme seuranneena päivänä.

Pakkohan sitä oli turistia esittää!

Otimme uuden vuoden vastaan Helsingissä. Ihmettelimme mm. piskuisia talouspaperirullia ("Onko tämä ihan oikeasti normaalikokoinen?"), jet lagin kamaluutta (valvoimme joka yö parisen tuntia aamuyöstä ties kuinka pitkään) ja ulkona asianmukaisesti puettuja leikkiviä lapsia. Siis kato hei ne ihan oikeasti leikkii ulkona +7 Celsius-asteessa JA kunnon ulkovaatteissa!

Helsingistä ajoimme parin päivän huilaamisen jälkeen vanhoille kotikonnuillemme Keski-Suomeen. Kuusi matkalaukkuamme nuokkuivat matkassa peräkärryssä, me muut parhaamme mukaan autossa. Nurmilintu otti tämänkin matkan ihailtavan lunkisti. Meidän reissubabymme. Tori.fi:stä vielä Jenkeistä käsin ostamamme turvaistuin osoittautui loistolöydöksi. Kaikkea sitä onkin lapsellisena muistettava ja hoidettava, vaikka sitten tuhansien kilometrien päästä.

Tahvonkainen oli yhtä suloinen kuin aina ennenkin.

Ja isieni ikimetsä vailla vertaansa, vaikka ne Pohjois-Kalifornian punapuutkin tuli nähtyä.

Pappa ja Nurmilintu

Suomen keskitalven pimeys yllätti myös. Tässä kuvassa kello on n. 8.45 aamulla:

Lämpöinen leivinuuni on aikas eksoottinen myöskin.

Ja mainitsinko jo sen jet lagin?

To be continued...

Paluu, osa 1

Joulukuun 29. päivän iltana sanoimme haikeat jäähyväiset Nurmilinnun synnyinmaalle.

 

 

Ei tainnut tyttö parka tajuta, kuinka suureen muutokseen peltilintu hänet kantaisi...

Mutta lentokentällä oli neidillä erityisen kivaa. Hän kun otti, meni ja tutustui mukaviin norjalaisnuoriin. Ihan itse.

 

 

Lentokoneessakin oli kivaa, mitä nyt herätettiin koko kone keskellä yötä toviksi, kun neito koki uudelleen nukahtamisen hankalaksi.

 

 

Kööpenhaminan lentokenttä oli kuin paraskin ostoskeskus. Täällä Nurmilintu sai elämänsä kamalimman raivarin, että se siitä sitten. Taisi Pieni Merenneitokin ihmeissään meille päätään pyöritellä. Mitä se tirppanen oikein karjuu?

 

 

Mutta lento Helsinkiin takasi kivan ikkunapaikan ja ihan viihdykettäkin koneen puolesta.

 

 

Minä ihmettelin, miksi kanssamatkustajat tuijottelivat.